maanantaina, lokakuuta 06, 2008

Puheeni Keskuspuiston kansanjuhlassa 4.10.


Synnyin Helsingin maalaiskunnassa vuonna 1971, silloin kun Vantaa oli vielä samaa Helsinkiä ympäröivää maaseutua kuin Nurmijärvi on nyt, tai jos tarkkoja ollaan, sitä ei ollut edes olemassa. Perheeni muutti Helsinkiin keväällä -73 juuri kun olin ehtinyt tulla kaksivuotiaaksi, ja heti kantakaupunkiin. Jo noista päivistä Keskuspuisto on ollut minulle lähin metsä, ja Lääkärinkadun suuaukko portti Keskuspuistoon.

Tein isäni kanssa pitkiä kävelyretkiä, joista jotkut ulottuivat Keskuspuistoon, aina Ruskeasuolle ja Kivihakaan saakka. Muistan Ruskeasuon hevoset ja 80-luvulla romutetun hyppyrimäen vieläkin yhtenä elävimmistä lapsuudenmuistoistani.
Lapsuuteni eräässä mielessä loppui kuusivuotiaana, vanhempieni erotessa. Minä jäin äitini kanssa vielä muutamaksi vuodeksi Vuorimiehenkadulle, isäni muuttaessa Urheilukadulle. Muutin sitten äitini kanssa Kannelmäkeen 9-vuotiaana, maailmaan, jonka tunsin vain bussinikkunasta ja Keväpörriäisestä. Isäni saatua töitä Myyrmäestä, aloin noin yhdeksänvuotiaana toisinaan pyöräilemään isäni kanssa Keskuspuistossa, ja joskus uskaltauduin hänen kanssaan pyöräillen koko matkan Keskuspuiston läpi, tästä ohi, alas Urheilukatua.

Aika pian päätin jo alkaa kokeilemaan omien siipieni kantavuutta. Hieman toisella kymmenellä pyöräilin usein jo yksinäni Keskuspuiston läpi isääni tapaamaan; muistan loppuelämäni yhden kerran kiirehtineeni kotiin, ehtiäkseni ajoissa katsomaan Michael Powellin elokuvaa Peeping Tom, erästä kaikkien aikojen suurimmista elokuvista.

Pian koulu vaihtui työksi, mutta suhde Keskuspuistoon ei ainoastaan pysynyt vaan syveni. Pyöräilin työmatkojani ensin Maunulaan ja sitten Pasilaan Keskuspuiston poikki, ja joskus jopa juoksin kotimatkani rautaisen viisikymppisen työkaverini Ension kanssa, joka tapasi jättää minut kuin seisomaan viimeistään Pirkkolan ylämäessä.

Muutin Töölöön keväällä -95, Linnankoskenkadulle, jolloin urheiluvihamielisestä nuoresta oli jo kehkeytynyt intohimolenkkeilijä. Tällöin koetin suoriutua Töölön katujen ylitse mahdollisimman nopeasti, päästäkseni Urheilukatua ylös Keskuspuistoon.

Syksyllä 1996 olin siihenastisen elämäni vakavimman tilanteen edessä. Kävin päivittäin katsomassa vielä silloin Laaksossa sijainneella keuhkopoliklinikalla keuhkosyöpää sairastanutta äitiäni, tuota rikkinäistä lintua, jonka siipien kanto loppui vain 44-vuotiaana. Äitini ei koskaan ehtinyt näkemään pojanpoikaansa, mutta uskon, että hän seurailee jostakin tuolta hyvin tyytyväisenä ja ylpeänä edesottamuksiani.

Kesällä 2005, asuessani Munkkivuoressa, päätin eräänä sateisena kesäpäivän lähteä lenkille yleisurheilun mm-kisojen katsomisen sijaan. Tuolloin törmäsin puissa oleviin lappuihin, joissa luki, että tälle alueelle ollaan kaavoittamassa nk.kaupunkivilloja. En tiennyt, mikä on kaupunkivilla, sillä mielestäni villat kuuluivat lampaille, mutta sydämeni pompahti paikaltaan. Tästä alkoi jo yli kolme vuotta kestänyt kujanjuoksu kaupunkia, sydämettömyyttä, lyhytnäköisyyttä ja itsekkyyttä vastaan.

Olen käyttänyt enemmän aikaani Keskuspuistoon kuin mihinkään muuhun asiaan tai kehenkään ihmiseen viimeisen kolmen vuoden aikana. Kiitänkin vaimoani Susannaa siitä, että hän on urheasti kestänyt nämä kolme vuotta, ja vaikka omia uskomuksiaan ja arvostuksiaan ei saisikaan siirtää tuleville polvilleen, sillä nämä kuitenkin tekevät oman mielensä mukaan, niin toivon, että voisin vielä sienestää, ihailla palokärkiä ja pyöräillä Simeonin kanssa Keskuspuistossa.

En olisi koskaan jaksanut tätä savottaa ilman eräitä yhtä kovapäisiä, sinnikkäitä ja Keskuspuistoon uskovia ihmisiä. Erityiskiitokset kuuluvat Kirsikalle, joka houkutteli minut siirtymään puoluepolitiikkaan puolustamaan Keskuspuistoa, Jussille, jonka rajaton kekseliäisyys, tietorikkaus ja jaksaminen ovat olleet minulle korvaamaton apu. Kiitos kuuluu myös Juhalle, joka on ollut liikkeemme käytännöllinen järki ja peruskallio. Erityiskiitokset kuuluvat kuitenkin Vilho Ikkalalle, jota ilman tätäkään taistelua ei oltaisi voitu käydä, sillä tämä puisto – Keskuspuistomme – olisi jo siirtynyt historiaan 40 vuotta sitten, ennen syntymääni, jolloin minäkään en olisi täällä.

Ei kommentteja: