Kuva: Saara Toivonen
KOVAA PELIÄ HELSINGIN KESKUSPUISTOSSA
Helsingin Keskuspuisto on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen pääkaupungin sydämestä alkava viheralue. Sen isänä pidetään asemakaava-arkkitehti Bertel Jungia. Idea Keskuspuistosta julkisena virkistysalueena, jota ei pitäisi varata huvila-alueeksi tai julkiseen rakentamiseen, on noin satavuotias.
Helsingin kaupunki päätti vuonna 1969 viitata kintaalla Jungin ideaalille ja kaavoittaa Lääkärinkadusta pohjoiseen tontit syöpäsairaalalle ja sairaanhoito-oppilaitokselle. Korkein hallinto-oikeus kuitenkin päätti 1973, että Keskuspuisto on tärkeä virkistys- ja viheralue, ja kaavasuunnitelmasta luovuttiin. Keskuspuiston osayleiskaava vahvistettiin vuonna 1978. Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi vuonna 2003 selkeällä enemmistöllä Paavo Arhinmäen (vas.) ponnen: "Kaupunginvaltuusto edellyttää, että Keskuspuiston jatkosuunnittelun lähtökohtana on se, ettei Keskuspuiston kokoa pienennetä eikä alueelle rakenneta nykyistä enemmän." Miksi tämä ponsi ei pädekään Lääkärinkadun alueeseen, joka on Helsingin ulkoilukartoissa ja Kaupunkisuunnitteluviraston internet-sivujen kartassa osoitettu osaksi Keskuspuistoa?
Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta päätti elokuussa 2006 korvata Keskuspuiston osayleiskaavan vuoden 2002 yleiskaavalla, joka uhkaa nakertaa Keskuspuiston pala palalta. Samalla Keskuspuiston lounaisin portti, Lääkärinkadun alue, on nostettu uudelleen esiin. Sinne suunnitellaan alueen asuinrakentamista noin 300-800 asukkaalle. Alueelle rakennettaisiin pysäköintipaikkoja 120-140 kpl ja ajoyhteys Lääkärinkadulta. Alueen kohtalo ratkennee kevään 2007 aikana, luontoselvityksien ja maaperätutkimusten valmistuttua.
YLEISKAAVA, OSAYLEISKAAVA JA ASEMAKAAVA
Yleiskaava 2002 mahdollistaa Lääkärinkadun alueen kaavoittamisen asuinalueeksi. Yleiskaava on kuitenkin sisäisesti ristiriitainen. Alueen kaavoitus on yleiskaavan hengen ja monin paikoin myös kirjaimen vastaista. Mahdollisuudesta rakentaa ei pidä johtaa velvollisuutta rakentaa. Kaavoituspoliitikkojen enemmistö kuitenkin tulkitsee tätä mahdollisuutta lähetyskäskynä. Lääkärinkadun alueella on voimassa puistoasemakaava, mikä merkitsee varatuomari Juha Jakosen (Töölöläinen 17.12.) mukaan sitä, että se on vahvemmin suojattu kuin muu Keskuspuisto. Helsinki-Seuran ja kaupunkisuunnitteluseuran mukaan yleiskaava on juridisesti alisteinen sitä tarkemmalle osayleiskaavalle tai asemakaavalle, mutta poliittinen tulkinta kaavojen alistussuhteesta näyttäisikin menevän toisinpäin.
Yleiskaavan mukaan "tämän päivän suunnitteluperiaatteisiin kuuluu sekä alueiden tehokkuuden parantaminen että yhtenäisen viherverkoston säilyttäminen ja kehittäminen. Tiivistämisen täytyy kuitenkin tapahtua olemassa olevan kaupunkiympäristön ehdoilla ja ottaen huomioon myös rakentamattomien alueiden luonne sekä käyttötarkoitus." Lääkärinkadun alueen kaavoitus ja yhtenäisen viherverkoston säilyttäminen ja kehittäminen ovat väistämättä ristiriidassa keskenään. Tiivistäminen vaarantaisi nykyisen virkistyskäytön ja luontoarvot. Kuitenkin viheralueet nähtiin Yleiskaavassa 2002 muun muassa "kaupungin laajenemisen reservialueena".
Vuonna 2000 voimaan tulleessa, joskin vastikään heikennetyssä maankäyttö- ja rakennuslaissa kaavojen sisältövaatimuksia ovat mm. ekologinen kestävyys, turvallisen elinympäristön edellytykset ja liikenteen järjestäminen. Laadittaessa asemakaavamuutoksia puistoalueelle on pohdittava perusteellisesti, onko lähettyvillä viheralueita ja säilytetäänkö arvokkaat luontokohteet. MRL:n 54 § mukaan rakennettua ympäristöä ja luonnonympäristöä tulee vaalia eikä niihin liittyviä erityisiä arvoja saa hävittää.
KAAVOITUKSEN LUONTO- JA YMPÄRISTÖVAIKUTUKSISTA
Ekologiset käytävät, kuten Keskuspuisto, ovat välttämättömiä lajien leviämiselle ja olemassaololle. Yleiskaavan liitteenä olevan Vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen -raportin mukaan "viherkäytävien kapenemisella on voimakkaimmat vaikutukset metsäisillä alueilla, joilla kapeneminen voi aiheuttaa metsälajiston taantumista ja mahdollisesti myös heikentää metsälajiston liikkuvuutta". Yleiskaavassa luvattiin säilyttää Helsingin etelä-pohjoissuuntaiset "Keskuspuistotyyppiset" viheryhteydet - arvaten myös Keskuspuisto - joka on Lääkärinkadun kohdalta jo nyt vaarallisen kapea. Lääkärinkadun alueen rakentaminen paitsi katkaisisi ekologisen käytävän myös horjuttaisi alueen hydrologista tasapainoa, eli vaikuttaisi pohjaveteen.
Uusien asuntojen rakentaminen lisää liikennettä Töölöntullin alueella, joka jo ennestään kuuluu Helsingin saastuneimpiin ja meluisimpiin alueisiin. Tästä kärsivät nykyiset ja tulevat asukkaat sekä luonto. Yleiskaavaselosteissa todetaan, että rakentamattomat alueet ovat tärkeitä virkistysalueita, joita erityisesti kantakaupungissa on vähän verrattuna niiden käyttäjiin. Laakson alueen ilmanraikastajana toimiva metsä olisi kaavoituksen myötä iäksi mennyttä.
Lokakuussa 1998 61 kaupunginvaltuutettua allekirjoitti valtuustoaloitteen, jossa esitettiin Helsingin Keskuspuiston muuttamista kansalliseksi kaupunkipuistoksi. Myös Helsy on toivonut, että Keskuspuisto sisällytettäisiin kansalliseen kaupunkipuistoon.
Kansallisen kaupunkipuiston on täytettävä neljä ympäristöministeriön kriteeriä, joita ovat sisällön, laajuuden ja eheyden, ekologisuuden ja jatkuvuuden sekä kaupunkikeskeisyyden kriteerit. Nämä kaikki täyttyvät Rakennusviraston viherosaston vuosille 1998-2007 laaditun Keskuspuiston eteläosan luonnonhoitosuunnitelman mukaan myös Lääkärinkadun alueella, jota on kyseisessä suunnitelmassa käsitelty Keskuspuiston osana.
LÄÄKÄRINKADUN ALUEEN LUONTOARVOT
Lääkärinkadun alueen luontoarvoista on tehty selvitys, johon ovat osallistuneet Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, Helsingin ja Uudenmaan ympäristökeskukset, Helsingin rakennusvirasto ja konsulttina Enviro Oy. Nähtävästi työ on aiheuttanut tekijöilleen harmaita hiuksia, sillä kaavoituksen tavoiteaikataulusta ollaan lipsuttu jo useaan otteeseen viimeisen kohta puolentoista vuoden aikana.
Kaavasuunnitelma tuodaan kaupunkisuunnittelulautakunnan päätettäväksi vasta eduskuntavaalien jälkeen, mistä voi päätellä, että kaavoituspoliitikot piiloutuvat lehtonadan taakse käyttäen sitä tekosyynä kaavoituksen viivästymiseen. Todellinen syy lienee haluttomuus tehdä epämiellyttäviä poliittisia päätöksiä ennen vaaleja.
Yleiskaava 2002:n muutosalueilla on seitsemän Helsingin ympäristökeskuksen arvokkaimman luokituksen kasvillisuuskohdetta, joista yksi on Laakson tervaleppäkorpi, metsälain suojelema ympäristö. Yleiskaavaselosteen mukaan Helsingin merkittävimmät rauhoitetut kasvilajit ovat lehtonata, sääskenvalkku ja suovalkku.
Lehtonata on kosteikoissa viihtyvä, jopa puolitoistametriseksi kasvava lauhkean vyöhykkeen heinäkasvi, jonka ympäristöministeriö on listannut erityisesti suojeltujen lajien joukkoon. Suomessa sitä kasvaa vain kahdessa luonnollisessa kasvuympäristössä, joista toinen on Kiikalassa ja toinen Helsingin Keskuspuistossa, noin 150 metriä pohjoiseen Lääkärinkadusta. Laakson lehtonataesiintymä on ollut uhattuna jo pitkään. Kuivasta kesästä 2006 se selviytyi juuri ja juuri.
Helsingin ympäristölautakunnan Laakson lehtonatalausunnon (2003) mukaan "Luonnonsuojelulain 47 §:n hävittämis- ja heikentämiskielto tarkoittaa mm. sitä, ettei esimerkiksi rakennusten, rakennelmien tai teiden ja polkujen rakentaminen kyseiselle alueelle ole mahdollista." Uudenmaan ympäristökeskuksen lausunnon mukaan alueelle vahvistettu puistoasemakaava tukee lehtonadan suojelua.
Yleiskaavan Vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen -raportissa todetaan, että "Kaavaluonnoksella on mahdollisesti haitallinen vaikutus lehtonadan esiintymiselle. Kasvin esiintymispaikan uhkana on jo nykyisin lähellä oleva rakentaminen ja laji tuskin kestää tiivistyvän rakentamisen aiheuttamaa ympäristön muuttumista, kuten kuivumista". Kaupunkisuunnittelulautakunta syyllistyy siis harkittuun murhaan, jos se toteuttaa kaavoitussuunnitelmansa.
Lääkärinkadun alueen luontoarvot eivät kuitenkaan lopu lehtonataan. Siellä pesii satakieli ja siellä kasvavat mm. keto-orvokki, maksaruoho, kielo ja ahomansikka. Joskus alueelle uskaltautuu metsäkauriskin.
KANSALAISVAIKUTTAMISEN VAIKEUS
Silloin kun viheralueilla on toiminnallista, historiallista tai esteettistä merkitystä, niitä kutsutaan virkistysalueiksi tai aivan yksinkertaisesti puistoiksi. Professori Liisa Tyrväisen mukaan virkistysalueiksi ymmärrettyjen viheralueiden taloudellista merkitystä on vaikea mitata, arvoille kun ei ole objektiivisia ja luotettavia mittareita eikä viheralueiden virkistyskäyttö ole erityisessä lain suojeluksessa.
Maankäyttö- ja rakennuslaki mahdollistaa ainakin periaatteessa asianosaisiksi katsottujen tahojen osallistumisen kaavoitukseen suomalla heille lakisääteisen mahdollisuuden lausua mielipiteensä. Käytännössä osallisiksi kuitenkin tulkitaan ainoastaan välittömän lähialueen asukkaat, yritykset ja yhteisöt, jolloin ei ymmärretä, että Helsingin Keskuspuisto kuuluu kaikille. Halukkuus yrittää käyttää tätä lakisääteistä vaikutusmahdollisuutta voidaan vääristää tarkoitushakuisesti "lulujen" vallankäytöksi (Lulu = Locally Unwanted Land Use, eli paikallisesti ei-toivottu maankäyttö) ja "nimbyilyksi". (Not In My Backyard, ei minun takapihallani).
Jos valtiovalta on nykyään virallisesti huolissaan kansalaisvaikuttamisen tilasta nyky-Suomessa, suomalaiset ovat niin huolissaan kansalaisvaikuttamisen tilasta edustuksellisessa puoluepoliittisessa järjestelmässä, että vapaita kansalaisliikkeitä - kuten Kaupunkimetsäliike ja Rantaryhmä - nousee kuin sieniä ilmastonmuutoksen myötä. Nämä pro-liikkeet eivät aja paluuta kivikauteen, vaan toivovat, että viheralueet nähtäisiin itseisarvona eikä niitä myytäisi eniten tarjoavalle rakennusliikkeelle hyvien veronmaksajien parkkipaikoiksi ja kotipihoiksi.Michael Perukangas keskuspuisto.blogspot.com
kaupunkimetsaliike.blogspot.com
Artikkeli on julkaistu Helsingin luonnonsuojeluyhdistys Helsy ry:n jäsenlehti Takiaisen vuoden 2007 numerossa.
Helsingin Keskuspuisto on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen pääkaupungin sydämestä alkava viheralue. Sen isänä pidetään asemakaava-arkkitehti Bertel Jungia. Idea Keskuspuistosta julkisena virkistysalueena, jota ei pitäisi varata huvila-alueeksi tai julkiseen rakentamiseen, on noin satavuotias.
Helsingin kaupunki päätti vuonna 1969 viitata kintaalla Jungin ideaalille ja kaavoittaa Lääkärinkadusta pohjoiseen tontit syöpäsairaalalle ja sairaanhoito-oppilaitokselle. Korkein hallinto-oikeus kuitenkin päätti 1973, että Keskuspuisto on tärkeä virkistys- ja viheralue, ja kaavasuunnitelmasta luovuttiin. Keskuspuiston osayleiskaava vahvistettiin vuonna 1978. Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi vuonna 2003 selkeällä enemmistöllä Paavo Arhinmäen (vas.) ponnen: "Kaupunginvaltuusto edellyttää, että Keskuspuiston jatkosuunnittelun lähtökohtana on se, ettei Keskuspuiston kokoa pienennetä eikä alueelle rakenneta nykyistä enemmän." Miksi tämä ponsi ei pädekään Lääkärinkadun alueeseen, joka on Helsingin ulkoilukartoissa ja Kaupunkisuunnitteluviraston internet-sivujen kartassa osoitettu osaksi Keskuspuistoa?
Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta päätti elokuussa 2006 korvata Keskuspuiston osayleiskaavan vuoden 2002 yleiskaavalla, joka uhkaa nakertaa Keskuspuiston pala palalta. Samalla Keskuspuiston lounaisin portti, Lääkärinkadun alue, on nostettu uudelleen esiin. Sinne suunnitellaan alueen asuinrakentamista noin 300-800 asukkaalle. Alueelle rakennettaisiin pysäköintipaikkoja 120-140 kpl ja ajoyhteys Lääkärinkadulta. Alueen kohtalo ratkennee kevään 2007 aikana, luontoselvityksien ja maaperätutkimusten valmistuttua.
YLEISKAAVA, OSAYLEISKAAVA JA ASEMAKAAVA
Yleiskaava 2002 mahdollistaa Lääkärinkadun alueen kaavoittamisen asuinalueeksi. Yleiskaava on kuitenkin sisäisesti ristiriitainen. Alueen kaavoitus on yleiskaavan hengen ja monin paikoin myös kirjaimen vastaista. Mahdollisuudesta rakentaa ei pidä johtaa velvollisuutta rakentaa. Kaavoituspoliitikkojen enemmistö kuitenkin tulkitsee tätä mahdollisuutta lähetyskäskynä. Lääkärinkadun alueella on voimassa puistoasemakaava, mikä merkitsee varatuomari Juha Jakosen (Töölöläinen 17.12.) mukaan sitä, että se on vahvemmin suojattu kuin muu Keskuspuisto. Helsinki-Seuran ja kaupunkisuunnitteluseuran mukaan yleiskaava on juridisesti alisteinen sitä tarkemmalle osayleiskaavalle tai asemakaavalle, mutta poliittinen tulkinta kaavojen alistussuhteesta näyttäisikin menevän toisinpäin.
Yleiskaavan mukaan "tämän päivän suunnitteluperiaatteisiin kuuluu sekä alueiden tehokkuuden parantaminen että yhtenäisen viherverkoston säilyttäminen ja kehittäminen. Tiivistämisen täytyy kuitenkin tapahtua olemassa olevan kaupunkiympäristön ehdoilla ja ottaen huomioon myös rakentamattomien alueiden luonne sekä käyttötarkoitus." Lääkärinkadun alueen kaavoitus ja yhtenäisen viherverkoston säilyttäminen ja kehittäminen ovat väistämättä ristiriidassa keskenään. Tiivistäminen vaarantaisi nykyisen virkistyskäytön ja luontoarvot. Kuitenkin viheralueet nähtiin Yleiskaavassa 2002 muun muassa "kaupungin laajenemisen reservialueena".
Vuonna 2000 voimaan tulleessa, joskin vastikään heikennetyssä maankäyttö- ja rakennuslaissa kaavojen sisältövaatimuksia ovat mm. ekologinen kestävyys, turvallisen elinympäristön edellytykset ja liikenteen järjestäminen. Laadittaessa asemakaavamuutoksia puistoalueelle on pohdittava perusteellisesti, onko lähettyvillä viheralueita ja säilytetäänkö arvokkaat luontokohteet. MRL:n 54 § mukaan rakennettua ympäristöä ja luonnonympäristöä tulee vaalia eikä niihin liittyviä erityisiä arvoja saa hävittää.
KAAVOITUKSEN LUONTO- JA YMPÄRISTÖVAIKUTUKSISTA
Ekologiset käytävät, kuten Keskuspuisto, ovat välttämättömiä lajien leviämiselle ja olemassaololle. Yleiskaavan liitteenä olevan Vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen -raportin mukaan "viherkäytävien kapenemisella on voimakkaimmat vaikutukset metsäisillä alueilla, joilla kapeneminen voi aiheuttaa metsälajiston taantumista ja mahdollisesti myös heikentää metsälajiston liikkuvuutta". Yleiskaavassa luvattiin säilyttää Helsingin etelä-pohjoissuuntaiset "Keskuspuistotyyppiset" viheryhteydet - arvaten myös Keskuspuisto - joka on Lääkärinkadun kohdalta jo nyt vaarallisen kapea. Lääkärinkadun alueen rakentaminen paitsi katkaisisi ekologisen käytävän myös horjuttaisi alueen hydrologista tasapainoa, eli vaikuttaisi pohjaveteen.
Uusien asuntojen rakentaminen lisää liikennettä Töölöntullin alueella, joka jo ennestään kuuluu Helsingin saastuneimpiin ja meluisimpiin alueisiin. Tästä kärsivät nykyiset ja tulevat asukkaat sekä luonto. Yleiskaavaselosteissa todetaan, että rakentamattomat alueet ovat tärkeitä virkistysalueita, joita erityisesti kantakaupungissa on vähän verrattuna niiden käyttäjiin. Laakson alueen ilmanraikastajana toimiva metsä olisi kaavoituksen myötä iäksi mennyttä.
Lokakuussa 1998 61 kaupunginvaltuutettua allekirjoitti valtuustoaloitteen, jossa esitettiin Helsingin Keskuspuiston muuttamista kansalliseksi kaupunkipuistoksi. Myös Helsy on toivonut, että Keskuspuisto sisällytettäisiin kansalliseen kaupunkipuistoon.
Kansallisen kaupunkipuiston on täytettävä neljä ympäristöministeriön kriteeriä, joita ovat sisällön, laajuuden ja eheyden, ekologisuuden ja jatkuvuuden sekä kaupunkikeskeisyyden kriteerit. Nämä kaikki täyttyvät Rakennusviraston viherosaston vuosille 1998-2007 laaditun Keskuspuiston eteläosan luonnonhoitosuunnitelman mukaan myös Lääkärinkadun alueella, jota on kyseisessä suunnitelmassa käsitelty Keskuspuiston osana.
LÄÄKÄRINKADUN ALUEEN LUONTOARVOT
Lääkärinkadun alueen luontoarvoista on tehty selvitys, johon ovat osallistuneet Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, Helsingin ja Uudenmaan ympäristökeskukset, Helsingin rakennusvirasto ja konsulttina Enviro Oy. Nähtävästi työ on aiheuttanut tekijöilleen harmaita hiuksia, sillä kaavoituksen tavoiteaikataulusta ollaan lipsuttu jo useaan otteeseen viimeisen kohta puolentoista vuoden aikana.
Kaavasuunnitelma tuodaan kaupunkisuunnittelulautakunnan päätettäväksi vasta eduskuntavaalien jälkeen, mistä voi päätellä, että kaavoituspoliitikot piiloutuvat lehtonadan taakse käyttäen sitä tekosyynä kaavoituksen viivästymiseen. Todellinen syy lienee haluttomuus tehdä epämiellyttäviä poliittisia päätöksiä ennen vaaleja.
Yleiskaava 2002:n muutosalueilla on seitsemän Helsingin ympäristökeskuksen arvokkaimman luokituksen kasvillisuuskohdetta, joista yksi on Laakson tervaleppäkorpi, metsälain suojelema ympäristö. Yleiskaavaselosteen mukaan Helsingin merkittävimmät rauhoitetut kasvilajit ovat lehtonata, sääskenvalkku ja suovalkku.
Lehtonata on kosteikoissa viihtyvä, jopa puolitoistametriseksi kasvava lauhkean vyöhykkeen heinäkasvi, jonka ympäristöministeriö on listannut erityisesti suojeltujen lajien joukkoon. Suomessa sitä kasvaa vain kahdessa luonnollisessa kasvuympäristössä, joista toinen on Kiikalassa ja toinen Helsingin Keskuspuistossa, noin 150 metriä pohjoiseen Lääkärinkadusta. Laakson lehtonataesiintymä on ollut uhattuna jo pitkään. Kuivasta kesästä 2006 se selviytyi juuri ja juuri.
Helsingin ympäristölautakunnan Laakson lehtonatalausunnon (2003) mukaan "Luonnonsuojelulain 47 §:n hävittämis- ja heikentämiskielto tarkoittaa mm. sitä, ettei esimerkiksi rakennusten, rakennelmien tai teiden ja polkujen rakentaminen kyseiselle alueelle ole mahdollista." Uudenmaan ympäristökeskuksen lausunnon mukaan alueelle vahvistettu puistoasemakaava tukee lehtonadan suojelua.
Yleiskaavan Vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen -raportissa todetaan, että "Kaavaluonnoksella on mahdollisesti haitallinen vaikutus lehtonadan esiintymiselle. Kasvin esiintymispaikan uhkana on jo nykyisin lähellä oleva rakentaminen ja laji tuskin kestää tiivistyvän rakentamisen aiheuttamaa ympäristön muuttumista, kuten kuivumista". Kaupunkisuunnittelulautakunta syyllistyy siis harkittuun murhaan, jos se toteuttaa kaavoitussuunnitelmansa.
Lääkärinkadun alueen luontoarvot eivät kuitenkaan lopu lehtonataan. Siellä pesii satakieli ja siellä kasvavat mm. keto-orvokki, maksaruoho, kielo ja ahomansikka. Joskus alueelle uskaltautuu metsäkauriskin.
KANSALAISVAIKUTTAMISEN VAIKEUS
Silloin kun viheralueilla on toiminnallista, historiallista tai esteettistä merkitystä, niitä kutsutaan virkistysalueiksi tai aivan yksinkertaisesti puistoiksi. Professori Liisa Tyrväisen mukaan virkistysalueiksi ymmärrettyjen viheralueiden taloudellista merkitystä on vaikea mitata, arvoille kun ei ole objektiivisia ja luotettavia mittareita eikä viheralueiden virkistyskäyttö ole erityisessä lain suojeluksessa.
Maankäyttö- ja rakennuslaki mahdollistaa ainakin periaatteessa asianosaisiksi katsottujen tahojen osallistumisen kaavoitukseen suomalla heille lakisääteisen mahdollisuuden lausua mielipiteensä. Käytännössä osallisiksi kuitenkin tulkitaan ainoastaan välittömän lähialueen asukkaat, yritykset ja yhteisöt, jolloin ei ymmärretä, että Helsingin Keskuspuisto kuuluu kaikille. Halukkuus yrittää käyttää tätä lakisääteistä vaikutusmahdollisuutta voidaan vääristää tarkoitushakuisesti "lulujen" vallankäytöksi (Lulu = Locally Unwanted Land Use, eli paikallisesti ei-toivottu maankäyttö) ja "nimbyilyksi". (Not In My Backyard, ei minun takapihallani).
Jos valtiovalta on nykyään virallisesti huolissaan kansalaisvaikuttamisen tilasta nyky-Suomessa, suomalaiset ovat niin huolissaan kansalaisvaikuttamisen tilasta edustuksellisessa puoluepoliittisessa järjestelmässä, että vapaita kansalaisliikkeitä - kuten Kaupunkimetsäliike ja Rantaryhmä - nousee kuin sieniä ilmastonmuutoksen myötä. Nämä pro-liikkeet eivät aja paluuta kivikauteen, vaan toivovat, että viheralueet nähtäisiin itseisarvona eikä niitä myytäisi eniten tarjoavalle rakennusliikkeelle hyvien veronmaksajien parkkipaikoiksi ja kotipihoiksi.Michael Perukangas keskuspuisto.blogspot.com
kaupunkimetsaliike.blogspot.com
Artikkeli on julkaistu Helsingin luonnonsuojeluyhdistys Helsy ry:n jäsenlehti Takiaisen vuoden 2007 numerossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti