Hakamäentien leventäminen on yksi Keskuspuistoa jo pitkään silpomaan uhanneista liikennehankkeista. Taustalla häämöttää postikeskus, toinen Keskuspuistoa silponut hanke.
Kuva: Michael Perukangas
Luonnonläheisten ulkoilu- ja virkistysalueiden järjestämiseen helsinkiläisille kiinnitettiin huomiota jo 1900-luvun alussa. Vähitellen tällaiset vyöhykkeet katsottiin kaupungille yhtä tärkeiksi kuin asumista, liikennettä ja teollisuutta palvelevat alueet. Näin ulkoilualueista tuli tärkeä osa kaavoitusta. Kiinteistöviraston asemakaavaosasto oli ennen vuoden 1946 alueliitosta laatinut kokonaisvaltaisen suunnitelman virkistysalueiden järjestämisestä kaupungin vanhojen rajojen sisäpuolelle sekä tuleviin esikaupunkeihin. Osaston käsityksen mukaan ulkoilua ja retkeilyä varten tarvittiin varsinaisten urheilupaikkojen lisäksi laajoja luonnontilaisia maita, mieluimmin metsiä. Kaupungin laitojen retkeilyalueille tuli päästä hiihtäen tai kävellen myös kaupungin keskiosista erillisiä metsä- tai puistovyöhykkeitä pitkin.
Tärkein kaupungin sisäosista reunoille ulottunut viheralue on Keskuspuisto, jota koskevan suunnitelman arkkitehti Bertel Jung oli ensimmäisenä esittänyt 1911. Jungin kaavailuissa puisto ulottui Kaisaniemestä Ruskeasuolle. Myöhemmin puisto otettiin kaupungin vuosien 1923 ja 1932 yleiskaavoihin eri tavoin rajattuna. Keskuspuistoa laajensi merkittävästi kaupunginvaltuuston vuonna 1950 tekemä päätös Haltiavuoren alueen varaamisesta ulkoilutarkoituksiin.
Haltiavuori oli tosin jo aikaisemminkin otettu mukaan Laakson ratsastusstadionilta alkavaan ns. luonnonkäytäväsuunnitelmaan, mutta valtuuston päätöksen toivottiin turvaavan alueen tulevaisuuden ulkoilukäytössä paremmin kuin lähes kaksi vuosikymmentä vanhan yleiskaavan. Haltiavuorta käytettiin leirintään, suunnistukseen ja hiihtoon. Myös suunnitelmia varsinaisen leirintäalueen perustamisesta sekä Haltiavuoren kalliolle rakennettavista retkeilymajasta ja näkötornista esitettiin, mutta nämä eivät toteutuneet. Kun Keskuspuiston osayleiskaavan laatiminen aloitettiin vuonna 1971, jätettiin Haltíavuori kuitenkin tämän työn ulkopuolelle. Tosin kaupunginvaltuusto hyväksyi vuonna 1976 Keskuspuiston yleiskaavan käsittelyn yhteydessä ponnen, jossa toivottiin myös Haltiavuoren (Haltialan) kaavoittamista sekä sen liittämistä Keskuspuistoon.
Keskuspuiston sekä muiden Helsingin virkistysalueiden suunnittelua ohjasivat kaupunkilaisten vapaa-ajankäyttöä koskevat tutkimukset, joiden mukaan helsinkiläisten tärkeimpiä liikuntamuotoja tulisivat jatkossakin olemaan kävely, hiihto ja muut vastaavat yksinkertaiset ulkoilmalajit. Vuoden 1970 yleiskaavassa edellytettiin siksi riittävän suurten yhtenäisten seudullisten ulkoilupuistojen varaamista tarkoitukseen. Tärkeimmän näistä muodosti Keskuspuisto, joka eteläosassaan Kaisaniemestä Stadionin ympäristöön ja Linnanmäelle oli tehokkaasti rakennettua ns. kulttuuripuistoa. Kyseistä vyöhykettä ei otettu mukaan Keskuspuiston osayleiskaavaan, joka rajattiin eteläosassaan Nordenskiöldinkatuun. Puiston suunnittelun tavoitteena oli sen rajojen osoittaminen minkä vuoksi rakentaminen ja liikenneväylät pyrittiin ohjaamaan alueella niin, että luonnon virkistysarvo säilyisi. Laajennettavaksi ehdotetulla ulkoilutieverkolla olisi keskeinen asema Keskuspuiston virkistyskäytössä. Vaativia puitteita edellyttävien liikuntamuotojen harrastaminen keskitettäisiin Ruskeasuon, Pirkkolan ja Paloheinän urheilukeskuksiin.
Kaupunginvaltuuston vuonna 1973 hyväksymät ponnet edellyttivät Keskuspuiston virkistysarvoa vähentävistä tiehankkeista sekä muista vastaavista suunnitelmista luopumista. Tästä huolimatta puistoa supistivat sen alueelle rakennetut Länsi-Pasilan uudet asuintalot sekä Ruskeasuon lämpövoimala, maaliikennekeskus ja postin lajittelukeskus. Lisäksi jo vuoden kuluttua Keskuspuiston yleiskaavan hyväksymisestä esitettiin vuonna 1977 asemakaavan muutosta, joka sallisi Metsämäen tien rakentamisen puiston läpi Haagasta Metsälään. Toinen Keskuspuiston halkaiseva tietyö oli Hakamäentien rakentaminen Ruskeasuon pohjoispuolelta Käpylään. Lisäksi suunniteltiin kolmea muuta Keskuspuiston halkaisevaa liikenneväylää, Kuusisaari-Pasila -yhdystietä, Huopalahden-Käpylän -yhdysraidetta sekä Munkkivuori-Koskela -moottoritietä. Valtuuston ponnesta huolimatta viimeksi mainittu väylä on jatkuvasti ollut valmisteltavana.
Esikaupunkirakentaminen, erityisesti 1970 -luvulta alkaen toteutettu kaupunkirakenteen tiivistäminen, on vähentänyt viheralueiden määrää Helsingin alueella. Toisaalta säilyneet metsät, niityt yms. alueet ovat muuttuneet, kun nekin on otettu kaupunkisuunnittelun kohteiksi. Kaavoitusohjeiden mukaan vihervyöhykkeiden merkitys tuli huomioida kaikissa kaavoitussuunnitelmissa. Erityisen tärkeinä pidettiin asuntoalueiden välittömässä läheisyydessä sijaitsevia vihervyöhykkeitä asukkaiden päivittäisinä ulkoilu- ja virkistyspaikkoina. Seudullisten ulkoilu- ja virkistysalueiden sekä niihin johtavien seudullisten ulkoilureittien ohella kuuluivat virkistysalueverkkoon paikalliset kaupunginosapuistot ja niihin johtavat paikalliset ulkoilun kokoojatiet.
Kun asuinalueiden viihtyisyys on muodostunut kaupunkilaisten arvostamaksi asumistason osaksi, ovat viheralueet puolestaan keskeinen viihtyvyyteen vaikuttava tekijä. Tämän vuoksi niiden kaavoittaminen muuhun tarkoitukseen kaupunkirakentamisen tehokkuusvaatimuksien vuoksi on saanut osakseen asukkaiden vastustuksen.
Ote Timo Herrasen luvun "Kaupunkisuunnittelu ja asuminen" alaluvusta "Virkistys-ja ulkoilualueiden kaavoitus" teoksesta "Helsingin historia vuodesta 1945. Osa I: väestö, kaupunkisuunnittelu ja asuminen ja elinkeinot." Toimittaneet Oiva Turpeinen, Timo Herranen ja Kai Hoffman. 209-213. Julkaisseet Helsingin kaupunki ja Edita, 1997.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti