torstaina, marraskuuta 03, 2005

Minun Keskuspuistoni

Olen syntynyt ja kasvanut koko ikäni - kohta 35 vuotta - Helsingissä. Oma suhteeni Helsinkiin alkoi syventyä toden teolla noin 8-vuotiaana ymmärrettyäni, että asuin vanhempieni avioeron jälkeen Vuorimiehenkadulla isäni entisessä työsuhdeasunnossa ikään kuin laina-ajalla. Kun tiesin, että joutuisin muuttamaan esikaupunkiin - Kannelmäkeen - aloin taltioida kantakaupungin katuja omaan liikemuistiini, toivoen että siitä Helsingistä, jonka tunsin, jäisi minulle edes jonkinlainen muistijälki.

Kävelin keväällä ja kesällä -80 pitkiä kävelylenkkejä, joiden pohjoisraja oli suunnilleen Lääkärinkadun nurkilla. Oma, subjektiivinen ja kävelyretkilläni merkityksellistämäni maailma myös loppui tähän 9 -vuotiaana. Toki olin käynyt Keskuspuistossa pohjoisempanakin, mutta silloin istuin ikään kuin isäni harteilla, nähden kauemmas. Isompana omat siipeni alkoivat kantamaan ja oma maailmani laajeni. Sittemmin olen useasti palannut juoksulenkeilläni näille kulmille, missä sitten olenkaan asunut, Lauttasaaressa, Malminkartanossa, Kannelmäessä, Haagassa tai Munkkivuoressa. Isäni asui pitkään Urheilukadulla, jonne pyöräilin kotoani Kannelmäestä ja takaisin juuri tätäkin hiekkatietä pitkin, jonka kaavoitussuunnitelmat olisivat muuttamassa elävästä todellisuudesta pelkiksi muistoiksi vain.

Opiskelijana, asuttuani ensin äitini kanssa ja tämän jälkeen harjoiteltuani yhteisasumista opiskelijabokseissa ymmärsin, että minun on kokeiltava omien siipieni kantavuutta. Pakopaikkani kotoa oli jo vuosia ollut Nordenskiöldinkadun ja Mannerheimintien varressa asuvan ystäväni koti, joka oli myös oman sosiaalisen elämäni keskus. Tästä syystä halusin itsekin asua mahdollisimman lähellä näitä kulmia, uuden turvaverkkoni rajojen sisäpuolella. Voidakseni vuokrata 17 neliömetrin yksiön Linnankoskenkadulta, menin siivoamaan Helsingin Messukeskusta, ja palasin usein aamun pikkutunneille venyneiltä työrupeamiltani joko jalkaisin tai pyöräilemällä pitkin Nordenskiöldinkatua tai Keskuspuiston läpi. Hintana itsevalitsemastani töölöläisyydestä oli se, että epäsäännölliset työaikani venyttivät opiskelujeni kestoa, mutta minulla ei ollut valinnanvaraa. Ymmärsin, että helsinkiläiseksi olen syntynyt, ja joskus vielä tahtoisin asua näillä kulmilla, toivottavasti kuollakin Helsingissä.

Tuon ratsastuskentälle johtavan hiekkatien varrelta lähtee metsäpolku, joka johtaa eräälle suurelle kivelle, jolla kerran näinä köyhinä mutta tulevaisuuteen naiivistikin luottavina opiskeluvuosina eräs suuri mutta täyttymystä vaille jäänyt yksipuolinen rakkaustarinani sanattomasti huipentui. Syksyllä 1996 ja alkukeväällä -97 jäinen viima pyyhki kasvojani astellessani lähes päivittäin ylös alas Urheilukatua, käydessäni katsomassa Laakson sairaalan keuhkopoliklinikalla keuhkosyöpää sairastanutta äitiäni, lintua, jonka siivet eivät kantaneet. Uskon, että jos äitini olisi nyt täällä, hän olisi ylpeä siitä mitä me täällä Keskuspuistomme hyväksi teemme, ja samalla kauhuissaan, tietäen mitä nämä kulmat minulle merkitsevät.

Jos linnut osaisivat puhua, me emme ymmärtäisi niitä, voimme vain ihailla niitä ymmärtämättä niitä tarinoita, joita satakieli koettaa saada meitäkin kuuntelemaan tässä metsässä. Me emme osaa lentää, mutta osaamme puhua, välittäen niitä monia tarinoita, joita Keskuspuisto meille on kertonut.

Michael Perukangas

1 kommentti:

kirsikka kirjoitti...

Kun arkikiire vie aikuista ja perustelut tehdyille päätöksille pohjautuvat raportteihin ja etäisiin mielikuviin suurista kokonaisuuksista, ollaan aika kaukana siitä lapsen ruohonjuuritason näkökulmasta, jolla hän ympäristöään hahmottaa. Miltä näyttää, tuoksuu ja tuntuu oman kodin lähistöllä olevassa metsässä. Mitä kaikkea ihanaa löytyy ja mitä kaikkea voi tehdä.

Mokoma vaivainen 4 hehtaaria, sanovat. Mutta sehän jo riittää lukemattomiin tarpeisiin. Jäähän teille Keskuspuistoa siihen viereen, kuulee myös sanottavan. Istuisivat hetkeksi Laakson sairaalareissulta palailevan vanhuksen viereen penkille ja sanokoon sen sitten uudestaan ääni. Emme me kaikki jaksa jolkottaa uuden asuinalueen ohitse kohti Keskuspuistoa. Tai kertokoon lapsille, jotka ovat aina tottuneet ulkoilemaan puistossa ja ottaneet sen omaksi tärkeäksi tukikohdakseen, miksi aikovat kaataa puut, räjäyttää kalliot ja rakentaa tilalle autotien ja taloja. Paperinmakuiset selitykset kalpenevat oikean kaupunkielämän rinnalla.

Tänään yksi Keskuspuiston vierellä asuva kaupunginvaltuutettu haukkui radiohaastattelussa puiston suojelijat itsekkäiksi. Talloi puiston merkityksen, siihen liittyvät muistomme ja elämänpiirimme jalkoihinsa, vähätteli ja syytti. Toinen valtuutettu kirjoitti aiheesta vallan kolumnin, jossa haukkui puiston suojelijat itsekkäiksi. haloo, onko rouvilta palanut sulake loppuun?! Kysehän on Keskuspuiston puolustamisesta - mikä tässä on ennakkoluuloista ja taantunutta, nk. negatiivista nimbyilyä? Tilanne on sama kuin jos itselleen vaaleissa ääniä kerännyttä valtuutettua syytettäisiin itsekkääksi. Siitähän hyötyy koko puolue - törkeää!

Kiitämme näistä epäloogisista ja -reiluista kommenteista ja kannustamme jatkossa analyyttisempiin ja suorituksiin, jotka kannustavat kaupunkilaisia osallistumaan oman asuinympäristönsä kehittämiseen.