MINUN KESKUSPUISTONI.
Olen 75-vuotias helsinkiläisnainen. Asuin viime kesänä, kesäkuussa vielä Töölöntorin reunalla, mutta etsiskelin hiukan luonnonläheisempää asuntoa.
Melkein sattumalta osuin katsomaan myytävää asuntoa Mannerheimintien varrella. En ollut voinut kuvitellakaan Helsingistä löytyvän sellaista asuntoa, jonka ikkunoista ja parvekkeelta näkyi vain metsää, ihania, isoja lehti- ja havupuita ja harmaita kallioita.
Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
Olin turvallisella mielellä, koska kaikki ystäväni vakuuttivat, ettei Keskuspuistoon rakenneta. Se on ikuinen.
Kunnes............
Nyt tunnen itseni petetyksi. Toivoisin voivani ajatella, että suunnitelmat koskevat tulevaisuutta minun jälkeeni, mutta ei se lohduta.
Helsingin kaupunki suunnittelee tukehduttavansa kaupunkilaiset poistamalla kaupungilta keuhkot pala palalta, lohko lohkolta.
Vaikka lääketieteessä sitä kutsuttaisiin yritykseksi pelastaa potilas, niin tässä tapauksessa se olisi harkittu murha, jota suunnittelevat meidän valitsemat miehet ja naiset.
Heitä ei huolestuta vahinko, jonka he haluavat tehdä jälkipolville. Tällaisen metsän kasvattamiseen ei riitä ihmisikä. Tuhoamiseen riittää.
Heidän mottonsa lienee. "Meidän jälkeemme tulkoon vedenpaisumus."
Helsingissä, Mannerheimintie 77:stä uuden kodin löytänyt ja sittemmin syvästi pettynyt kaupunkilainen, 75-vuotias nainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti