Jaakko Poikonen: Naturae convenienter vive

Kuva: Juha Jakonen

Jaakko Poikosen Helsingin yliopiston poliittisen historian opiskelijoiden lehti Poleemissa julkaistussa artikkelissa todetaan:

"Helsinki eroaa monesta Euroopan pääkaupungistasiinä, että täällä on myös luonnontilaista metsää. Puistot ovat kieltämättä kauniita paraatikunnossaan,mutta niistä ei löydä sieniä ryöpättäväksi tai valkovuokkoja äitienpäiväkimppuun. Vaikka kuinka media kailottaisi kansan urbanisoitumisesta, suomalainen sielu on syvällä metsässä. Minä olen ylpeä keskus-puistosta, joka jatkuu Töölönlahden nurkilta ainaVantaan rajoille saakka. Keskuspuiston sisällä on neljä luonnonsuojelualuetta ja siellä voi kohdata nisäkkäitä ja lintuja, joita tavallinen kaduntallaaja on nähnyt vainTV:n luontoillassa. Ei siis tarvitse lähteä Kolin jylhiin maisemiin kokeakseen luontoelämyksen, vaan sel-laisen voi saada kuunnellessaan vesimassojen pauhua Pitkäkosken rannalla.

Jotakin keskuspuiston tärkeydestä helsinkiläisille kertoo parin viime vuoden aikana käyty kiista Laaksonalueen asemakaavasta. Kaupunkisuunnitteluvirastossa käynnistettiin yleisön kovasti vastustama hanke Mannerheimintien kupeessa olevan metsäalueen asemakaavan muuttamisesta asuinrakentamisen sallivaksi. Laakso on oiva esimerkki, miten kaupungin jasen asukkaitten mielipiteet viheralueiden käytöstä törmäävät toistuvasti. Kolhoissa betonitaloissa eläville ihmisille melkeinpä kotiovelta alkava metsikkö on suunnattoman tärkeä. Ei huonojalkainen vanhus pääse köpöttelemään Nuuksioon, vaan hänelle riittää tuttu koivikko, jota voi parvekkeelta ihastella. Lähimetsä tarjoaa lapsillekin loppumattomat mahdollisuudet leikkeihin, majanrakennus voi olla myös helsinkiläistenavan vapaa-ajanhupia. Ja innokkaana lenkkeilijänä ja pyöräilijänä minä urheilen mieluummin havisevassa haavikossa kuin pujottelen asvalttiviidakossa pakokaasuja henkeeni vetäen. Eikä sovi unohtaa niitä tuhansia helsinkiläisiä, jotka kasvihuoneilmiöstä piittaamatta jatkavat hiihtoharrastustaan Helsingin lumettomissa talvissa.

Vaikka tonttipula on todellisuutta, niin silti Helsingin kaupungin päättäjien pitäisi oppia näkemään viheralueet voimavarana eikä taakkana. Jos kaikki rannat rakennetaan täyteen ja metsiköt jyrätään maan tasalle, kaupunginisät saavat sitten levitellä käsiään, kun vihreätä rauhaa kaipaavat veronmaksajat kantavat kukkaronsa johonkin vehreydelle myötämielisempään kuntaan. Kaktus ikkunalaudalla tai pari kärsivää pensasta valtatien pientareella eivät tyydytä kenenkään vihernälkää.

Tarkkailemalla helsinkiläisten suhtautumista kaupunkiluontoonsa voi helposti vetää johtopäätöksen, että ihmiset suorastaan huutavat vihreätä ympärilleen. Eikä syynä liene pelkästään vihreän värin rauhoittava vaikutus. Taustalla on paljon syvempiä asioita. Edelleen ihmiset kokevat olevansa jollain tapaa kiinni luonnossa ja monet jopa alkavat voida ruumiillisesti pahoin, jos siitä liiaksi erkaantuvat. Myöskään ei sovi unohtaa sitä, että valtaosalla helsinkiläisistä on ainakin yhden sukupolven takana juuret maaseudulla. Rakkaus viheralueisiin on osaksi samaa ilmiötä kuin maaseudun rauhaan kesäviikonloppuisin valtateitä pitkin pakenevat autoletkat. Suomessa kaupungistuminen on moneen muuhun läntiseen teollisuusmaahan verrattuna vielä kovin nuori ilmiö. Mielenkiintoista tässä kehityksessä on sekin, että innokkaimmat luontoaktivistit ovat usein kaupunkilaisnuoria. Ehkäpä tietoisuus luon-non merkityksestä herää kaupunkilaisten parissa voimakkaammin, kun kaikkialla ympärillä levittäytyvä vehreys ei ole itsestäänselvyys kuten maaseudulla.

Liian suoria yleistyksiä ihmisten viherrakkaudesta ei kuitenkaan pidä tehdä. Eräskin tunnettu kokoomuspoliitikko sanoi taannoin lehtihaastattelussa inhoavansa luonnossa oleskelua ja viihtyvänsä parhaiten kaupungin hulinassa. Uskoisin tämän ihmisryhmän olevan alati kasvava, onhan elämäntapamme jatkuvasti urbanisoitunut. Luonnosta vieraantuneisuus näkyy paitsi siinä, ettei kaupunkilaislapsi enää osaa erottaa lammasta vuohesta, myös siinä että monille luonto esittäytyy vihamielisenä ja pelottavana asiana. Näille ihmisille kelpaa vain hoidettu puistomainen kaupunkiluonto. Nykyään trendinä on tienvarsipöheikköjen raivaaminen raskaalla kädellä. Tätä perustellaan sillä, että pusikot tarjoavat toiminta-areenan kaiken-karvaisille narkomaaneille, ryöstäjille ja raiskaajille. Asiassa on varmasti perää, mutta mielestäni valtionkriminaali- ja sosiaalipoliittisia virheitä ei pidä yrittää ratkaista puuttumalla vain puitteisiin eli jyräämällä jokainen pikku tienvarsimetsikkö matalaksi. Vaikka huumeidenkäyttäjien hoitoon ohjaaminen ei ole il-maista, niin ei sitä myöskään ole jokaisen ryteikön muuttaminen hallituksi avaraksi kaupunkipuistoksi. Luonnollisuus on kaunista myös viherkysymyksessä. Mielestäni luonnontilainen lajistoltaan rikas viheralue on monessa mielessä arvokkaampi kuin hiekkapolusta, parista pensaasta, nurmiläntistä ja kukkapenkistä koostuva puistokokonaisuus. Joku saattaa toki esittää vastaväitteen, että onhan jänöjusseilla tilaa vilistää Kehä kolmosen tuolla puolen. Minusta asiaa ei saa nähdä näin, vaan jokaisella suomalaisella pitäisi olla mahdollisuus tutustua hoitamattomaan luontoon asuinpaikastaan huolimatta.

Medialla on ratkaiseva merkitys kansalaisten mielipiteiden muodostumisessa myös silloin, kun kyseessä ovat kaupungin viheralueet. Voi pohtia, olisiko ihmisten suhtautuminen kaupunkiluontoon vähemmän latautunutta, jollei media toisi niin innokkaasti aihetta esille. Jokainen meistä muistaa kuinka Lasipalatsin salava oli päivästä toiseen Helsingin Sanomien kaupunkisivujen pääaihe. Salavan kannosta tuskin olisi tullut laajamittaisen pyhiinvaelluksen kohde ellei hesari olisi rummuttanut kansalaisten kokemasta surusta vanhan puun kuoleman takia. Samanlaista tunnemyrskyä tiedotusvälineet loivat kesän ennätyskuivuuden aikana, jolloin mummeleita suorastaan yllytettiin kastelukannuineen puistoihin kyykkimään ja pelastamaan puita kuivumiskuolemalta.

Kaupungin viheralueet eivät siten ole yksiselitteinen ilmiö, vaan asiassa on melkeinpä yhtä monta puolta kuin puussa lehtiä. Absoluuttista oikeata mielipidettä suhtautumisessa siihen, miten viheralueita pitäisi hoitaa tai jättää hoitamatta ei ole. Toivon kuitenkin, että Helsingissä säilytetään monimuotoisuus tässä asiassa, eli olisi sekä puistoja että pöheiköitä.

Naturaeconvenienter vive
elä sovussa luonnon kanssa!"

Koko Poleemissa 3/2006 julkaistun artikkelin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.