Kansalaisten asiantuntemusta oman elämänsä keskeisissä kysymyksissä ja elin- ja asuinympäristönsä kehittämisessä arvostetaan yhä enemmän – teoriassa.
Käytännössä tilanne on nurinkurinen esimerkiksi kaupunkipolitiikan monella lohkolla. Kansalaisten ääntä houkutellaan esiin toisella kädellä ja työnnetään syrjään toisella. Julkisessa keskustelussa monilla poliitikoilla on kiire lajitella kansalaiskeskustelun pohjalta nousevat arvot, lähialuetuntemus ja aktiivisuus hömppävaakakuppiin ja politiikan enemmistöperiaatteen pohjalta nousevat arvot, talousluvut ja kokouspöytäkirjat faktavaakakuppiin.
Kun kansalaismielipide on hyvin perusteltu, äänekäs ja julkinen, vastareaktiokin on yleensä tanakka. Syntyy vaikutelma, että ihmisten aktivoituminen puhumaan itselleen tärkeistä asioista osoittaen, että he yhä välittävät toisistaan ja ympäristöstään välinpitämättömyyteen vajoamisen sijaan, vaatii järeitä vallanpitäjien vastatoimia.
Kotikaupungissani asukasyhdistykset puolustivat viime vuonna terveyskeskuksia, vanhempainyhdistykset vastustivat lähipäiväkotien ja koulujen lakkauttamisia, ulkoilijat vaativat lopettamaan asuinalueen suunnittelun tärkeään puistoon ja asukkaat esittivät kylpylän rakentamispaikan siirtämistä pois kaupungin suosituimmalta hiekkarannalta.
Jatkuvan kasvun ideologiaa edustavien poliitikkojen vastareaktioissa, kirjoituksissa ja haastatteluissa, nämä kansalaismielipiteet nimettiin itsekkäiksi, kapeakatseisiksi, ymmärtämättömiksi, taantumuksellisiksi, suvaitsemattomiksi.
Kyseessä on pelkoreaktio, jonka konkretisoitumista päätöksenteossa kutsun niputtamis- ja vieraantumispolitiikaksi. Kun poliitikko ei kykene ottamaan haltuun yksittäisten tapausten kirjoa eikä jaksa kuunnella kansalaisten viestejä asioiden merkityksistä heille, hänen on turvallisempaa luoda itselleen tiukka periaatteellinen linja, jota noudattaa joustamattomasti kiistatilanteissa.
Vieraantumispolitiikan piirteisiin kuuluu vuorovaikutuksellisen demokratian ihanteen hylkääminen; valikoiva kuuleminen ja osoitteleva tulkinta, kohtaamisten typistäminen, voimakkaat vastareaktiot – mielellään sellaisella foorumilla, johon tavallisella kansalla ei ole pääsyä kuten oman vakiokolumnin kautta – sekä omaa periaatelinjaa tukevat mantrat kuten ’säästetään seinistä eikä laadusta’.
Vieraantumispoliitikko saattaa kuvitella, että kuuntelemalla enemmän kansalaisia ajautuu liikaa heidän vaikutuspiiriinsä, menettää riippumattomuutensa ja muuttuu aktiivisten kansalaisliikkeiden äänitorveksi. Ammattipoliitikoiksi olisi hyvä valita ihmisiä, jotka kykenevät oman päätöksentekonsa tukena itsenäisesti käsittelemään eri tahoilta tulevia tiedonmurusia ja mielipiteitä.
Heidi Hautalan työ kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseksi on innoittavaa ja johdonmukaista. Lakialoitteessaan 27.10.2004 hän ehdotti neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämistä Euroopan unionin perustuslaista. Aktiivisesti tiedottamalla ja keskustelemalla asia olisi avautunut kansalaisille.
Kansanäänestystä riskinä pitävien näkemys oli, ettei kansalaisten ymmärrys riittäisi monimutkaisen lakitekstin läpikäymiseen ja sisäistämiseen. Mitä he pelkäsivät? Ettei uusi laki saisikaan kansalaisten hyväksyntää? Ehkä hekin pelkäsivät kansalaisten itsekkyyttä, ymmärtämättömyyttä, taantumusta, suvaitsemattomuutta.
Tältä alkaneelta vuodelta toivoisin, ettei kansalaisten ääntä enää niin kovasti pelättäisi. Että uskallettaisiin heittäytyä aidon vuorovaikutuksen pariin ja keskustella hyvissä ajoin avoimesti ja julkisesti paitsi kustannuksista ja säästöistä myös asioiden todellisista ja syvistä merkityksistä ihmisille. Kansalaispalautetta aktiivisesti keräämällä ja hyödyntämällä sekä ihmisten oikeutettuihin kysymyksiin ajoissa ja kiertelemättä vastaamalla säästymme monelta pitkittyneeltä kinalta.
Kirsikka Bonsdorff
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti