perjantaina, huhtikuuta 11, 2008

Metsästä ei-puistoksi: Pirkkolan kasvojenrypistys



Kuva ei ole Pirkkolasta, vaan sieltä noin 1,5 kilometriä etelään.

Palattuani kahdeksan kuukauden Oslon-keikkani jälkeen Pirkkolaan, minua kohtasi siellä hävityksen kauhistus. Etenkin pururadan (jonka pituus oli tarkistusmittauksessa pudonnut 3050 metristä 2930 metriin) varrella oli kaadettu niin paljon puita, että pururataa monin paikoin risteävälle hiekkatielle näki miltei koko matkan pituudelta, paitsi silloin kun hiekkatie jatkaa uimahallin itäpuolella.

En ole metsänhoidon asiantuntija, vaan kaupunkitutkija. Joissakin kaupunkilaisissa pimeät metsät herättävät pelkoa, mikä ei ole metsien vika. Jos oli tarkoitus parantaa aluskasvillisuuden kasvuedellytyksiä harventamalla niitä varjostavia havupuita, tuskin kasvuedellytykset ainakaan paranivat Kehä ykkösen varrelta, jota vastaan suojaava luonnollinen haju-, melu- ja saastemuuri näin menetettiin.

Ranskalainen kaupunkimaantieteilijä Francis Lefévbre luonnehtii kaupunkiympäristöä erilaisilla dikotomioilla. Yksi niistä on aito vastaan epäaito, toinen luonnollinen vastaan luonnoton, kolmas alkuperäinen vastaan muokattu. Jos metsää luonnehtivat aitous, alkuperäisyys ja luonnollisuus, niin kaupunkimaista puistoa voisi luonnehtia epäaidoksi, luonnottomaksi ja muokatuksi. Vaikka tässä jaottelussa käytetty terminologia vaikuttaakin leimaavalta, niin toki kaupunkipuistoillakin on vahvuutensa. Jos Keskuspuistosta - joka oli melkein metsä - oli tarkoitus tehdä melkein puisto, niin mentiinpä pahasti - metsään.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Samaa minäkin olen ihmetellyt. Puita kaadettiin rankalla kädellä ja isoilla koneilla, jotka tosissaan muokkasivat maata uuteen kuntoon. Siivoaminen on kestänyt järkyttävän kauan, kaunis metsä oli (on yhä?) kuin pommin jäljiltä. Mitä tässä on haettu, en ymmärrä.

(Väkisin tulee mieleen, että joku taho on tarvinnut puuta... Olen yrittänyt kysellä mihin puut päätyvät, mutta vastausta en ole saanut.)