Keskuspuiston eteläosaan, nk. Lääkärinkadun alueelle ollaan kaavoittamassa aidattua asuntoaluetta kauniille, rohkeille ja rikkaille, eräänlaista Helsingin Beverly Hillsiä, jonne etuoikeutetut ajavat citymaastureillaan Tukholmankatua pitkin kotiin Espoosta tietotöistä. Yksityisen palvelutuotannon hyödyntäminen, työssäkäynti, asuminen, liikenne ja ympäristö eivät jo nytkään koko pääkaupunkiseudulla ja laajemminkin koko pääkaupunkiseudun vaikutusalueella tunne kunnallisia itsehallintorajoja; paperitiikeriksi osoittautunut YTV -yhteistyö on tähän jo käynnissä olevaan trendiin neuvoton ja poliittista halua eikä aitoa, väestöennusteisiin perustuvaa visionäärisyyttä koko Helsingin metropolialueen kehittämiseen ole.
Tästä on osoituksena Yleiskaava 2002, joka on ottanut lähtökohdakseen runsaan tulomuuton, vaikka vuosien 1970 ja 1985 välillä Helsingistä muutti noin 70 000 ihmistä – silloisen Kuopion asukasluvun verran – lähinnä ympäristökuntiin, etenkin voimakkaasti kasvaneisiin Espooseen ja Vantaalle. Samansuuntainen kehitystrendi on näkyvissä nytkin. Yleiskaavasuunnittelussa ollaan tuijoteltu ainoastaan mahdollisten tai ainakin toivottujen ja tervetulleeksi toivoteltujen tulomuuttajien määrään, mutta siinä ollaan kokonaan unohdettu muuttavan väestön demografinen rakenne (Martinsen 2004, 17-18). Suuri osa tulomuuttajista on melko maksukyvyttömiä opiskelijoita, joiden tulevaisuuden työllistymis- ja perheytymisnäkymät ovat parhaimmillaankin epävarmat tai maahanmuuttajia, ja ulosmuuttajista leijonanosa on juuri niitä hyvätuloisia veronmaksajia, jotka hakevat lisää elintilaa ympäristökunnista, esimerkiksi sellaisista eräiden Valtioneuvostonkin edustajien mielestä hyvän suomalaisen elämän paratiiseista kuin Nurmijärveltä tai jotka ainakin sukkuloivat etupäässä yksityisautoilla kodin ja naapurikunnissa sijaitsevien työpaikkojen väliä, jolloin ainakin osa heidän kulutuspotentiaalistaan valuu naapurikuntiin, työmatkan varrelle automarketteihin. Lääkärinkadun alueelle suunniteltujen asuntojen tarkoituksena on tarjota kookkaita – ja kalliita - asuntoja Helsinkiin, mutta asumisväljyys ei voi olla ainoa elämänlaadun mittari, vaikkakin se on neliömetreinä helposti mitattavissa, vaan laadukkaaseen asumiseen kuuluu myös asuinympäristö, myös rakennettu, tässä tapauksessa ainutlaatuisen yhtenäinen 50 -luvun aravamiljöö, jonka uudisrakennussuunnitelma tuhoaisi lopullisesti. Samalla rikotaan maankäyttö -ja rakennuslain 54§, jonka mukaan: ”Asemakaavalla ei saa aiheuttaa kenenkään elinympäristön laadun heikkenemistä” sekä 5§, jonka mukaan ”rakennuksen rakentamisen...tulee soveltua ympäröivän alueen yleisesti noudatettuun rakennustapaan...rakennusten tulee muodostaa kaupunkikuvaltaan sopusuhtainen ja alueen luonnonvarat huomioon ottava kokonaisuus”.
Alueelle suunnitellut nk. cityvillat – kauniimpi nimitys luksuspienkerrostaloille - eivät merkittävästi kohenna Helsingin asuntotilannetta. Jos Helsinkiin tullaan rakentamaan lisää asuntoja, rakennettakoon ne varasto- ja teollisuusalueille sekä tyhjille tonteille, muun asutuksen väliin, kuitenkin riittävästi tilaa talojen väliin jättäen. Lisäksi verotuksellisin keinoin tulisi edistää tyhjien ns. kakkosasuntojen vuokraamista asuntokäyttöön, ja kaavamuutoksia tyhjien toimisto-, liike-, varasto –ja teollisuusrakennuksien uudelleenkaavoittamiseen ja kunnostamiseen asuntokäyttöön tulisi jouduttaa. Helsinki kilpailee ns. hyvistä veronmaksajista esimerkiksi sellaisten kuntien kanssa kuin Vihti, jonka kunnanjohtaja Petri Härkönen sanoi (HS 10.10.2005), että ”Kunnalle on tärkeää parantaa verotulopohjaa ja kaavoittaa hyvätuloisille tontteja”, ja kuitenkin etenkin suurin oppositiopuolue on ollut leikkaamassa veroprogressiota kaikissa tuloluokissa. Aivan äskettäin myös Vantaan Vihtiä muistuttava uustorpparipolitiikka, jossa ansiotulot ovat merkittävin jakoperuste, sitten työssäkäynti- ja asuinkunta ja lapsien lukumäärä, herätti julkista keskustelua. Helsinki ei kuitenkaan voi valita asukkaitaan, eikä ole voinut valita tähänkään saakka. Helsinki kärsii pääkaupunkiasemastaan, eikä pääkaupunkiseutua kansainvälisesti kilpailukykyistä ja vetovoimaista metropolia kuuluttavista strategioista huolimatta kohdella valtakunnanpolitiikassa omana erityisalueenaan, jonka paitsi resurssit myös ongelmat ovat Suomen mittakaavassa erityisiä, ja Helsingin kunnallispolitiikassa ollaan tulomuuttoon alistuttu ikään kuin se olisi väistämättömyys. Tilanne, jossa kaupunkilaisten ihmisarvoa mitataan heidän veronmaksukyvyllään, paljastaa paljon vallitsevasta arvomaailmasta, jossa ainoastaan rahalla on arvoa, sillä sen voi helposti laskea.
Kaavoituspäätöksestä on monenlaisia seurauksia kaupunkikuvaan, luontoon, liikenteeseen ja jopa yhteiskunnalliseen moraaliin. Tilanne, jossa jopa osa muuten luonnonarvojen merkitystä puolueohjelmissaan korostavien valtuustoryhmien kaupunginvaltuutetuista on heittänyt pyyhkeen kehään, ei voi olla omiaan lisäämään luottamusta demokraattiseen järjestelmään. Alueen suunnittelua käsitelleessä tiedotustilaisuudessa Meilahden yläasteella 5.10. oli vaikea olla välttymättä vertailulta nk. ”YT -neuvotteluihin”; kaupunkilaisia oltiin armollisesti suvaittu kutsua koolle ja heidän annettiin purkaa pahaa mieltään virkamiesparkoihin, jotka ovat vihaisten kansalaisten ja vastuuttomien poliitikkojen välisinä puskureina, mutta nähtäväksi jää, mikä vaikutus heidän mielipiteillään lopultakaan on.
Vaikka Lääkärinkadun alue ei kaavoituksellisesti kuulukaan Keskuspuistoon - joka jatkuu yhtenäisenä metsäalueena käytännöllisesti katsoen Hakasalmen huvilalta Nuorgamiin - se on kuitenkin sitä ihmisten mielissä, ja kuntalaisten tulkintojen vähättely osoittaa virkamieskunnan ja kunnallispoliitikkojen vaarallista ylimielisyyttä ja vieraantuneisuutta kuntalaisten elämismaailmasta (jota Helsingin kaupunginsuunnitteluseuran kannanotossakin 4.12.2003 epäillään). Perustuslain 2.pykälän henki, jossa ”kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen”, unohtuu pidettäessä kuntalaisia vain kaavoituksen hidastajina tai suoranaisina esteinä. Kansalaiset tietenkin ovat subjektiivisia puolustaessaan omaa elinympäristöään ”NIMB” (Not In My Backyard) -argumenteilla, mutta täysipainoisen ja kokonaisvaltaisen kunnallisen kehityksen ajaminen on liian suuri vaatimus yhdelle pienelle ihmiselle; sen pitäisi olla nimenomaan virkamieskunnan ja poliittisten päättäjien tehtävä. Asioiden valmistelijana ja esittelijänä virkamieskunnalla on kunnallisessa päätöksenteossa suuri valta, mutta lopullinen vastuu sen priorisoimisesta, minne kunnallisverokertymä käytetään, on kuitenkin kuntalaisten edustajikseen valitsemilla valtuutetuilla.
On syytä ottaa professori Matti K. Mäkisen huolenaihe vakavasti hänen epäillessään, että ”yksittäisratkaisuista saa sen kuvan, että poliittiset päätöksentekijät – puolueestakin riippumatta – taipuvat helpommin uskomaan rakennusliikkeiden kuin kaupungin omien suunnittelijoiden linjauksia” (Mäkinen 2004, 10). Kaupunginsuunnitteluvirastolta olisi kuitenkin vastuullista seisoa oman visionsa takana, jonka mukaan ”Helsinkiä kehitetään toimivana, terveellisenä ja kauniina merellisenä kaupunkina sen ihmisten, luonnon ja historian lähtökohdista”. Tässä visiossa ei puhuta mitään esimerkiksi rahasta tai mistään muistakaan intressiryhmistä kuin Helsingin asukkaista.
Kun kaavoitusvastuu on siirretty valtioneuvostolta kunnille, olisi voinut luulla että kansalaisten kuulemismahdollisuudet ja samalla mahdollisuudet vaikuttaa omaan lähiympäristöönsä olisivat lisääntyneet, mutta totuus on toisenlainen. Lääkärinkadun alueen kaavoitus tosiasiallisesti mahdollistui vuonna 1998 säädetyssä maankäyttö- ja rakennuslaissa (MRL), jossa kaavojen alistusvelvollisuus poistettiin, eli suomeksi kunnat saivat vapaat kädet päättää itse kaavoituksestaan (Helsingin kaupunginsuunnitteluseuran kannanotosta 4.12.2003). Huoli kansalaisten tosiasiallisten vaikutusmahdollisuuksien vähenemisestä MRL:n myötä on todellinen; sen ilmaisi jo eduskunnan perustuslakivaliokunta korostaessaan osallistumista koskevan perusoikeussäännöksen (PL 20.2 §) merkitystä: ”Ratkaisevaksi kuitenkin muodostuu, kuinka todellisia yksilön osallistumis -ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat käytännössä. On syytä tähdentää sitä, että asianomaisten uusien säännösten toimivuutta testataan ja tarvittaessa ryhdytään lisätoimiin vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi” (PeVL 38/1998). Ovatko kunnallispäättäjät todella näin vieraantuneita kuntalaistensa tunnoista ja näin tietämättömiä oman asuinalueensa erityispiirteistä, että valtioneuvosto tietää heitä paremmin?
On luultavaa, että Keskuspuiston alueen yhden osan kaavoittaminen aiheuttaa lumivyöryefektin, jossa uusi kaavoituspäätös on aina helppo perustella vetoamalla siihen, että alue on kuitenkin jo raiskattu. Varoittavana esimerkkinä tästä pitäisi olla Hakuninmaa Keskuspuiston pohjoispäässä, jossa lukuisat julkiset laitokset ovat hankkineet lisää elintilaa Keskuspuiston puolelta ja jota on pirstottu 80 -luvun puolivälistä rakentamalla kortteli kerrallaan asuintaloja ja teitä, joita pitkin taloihin pääsee ja jota nyt vielä uhkaa Paloheinän golfkentän suoja-alueen laajennus. Lisäksi Turun radan lisäraiteen rakentaminen ja Hakamäentien suunniteltu levennys ovat kukin kaventaneet Keskuspuistoa satojen metrien matkalta, samaten Maunulaan 90 -luvulla rakennettu tukimasto suoja-alueineen vie useita aareja.
Osoittaa kansanterveydellistä ja -taloudellista lyhytnäköisyyttä ja kestävän kehityksen yleisesti tunnustetun korulauseen vastaisuutta suosia yksityisautoilua pyöräilyn, kävelyn, hiihdon, ratsastuksen ja lenkkeilyn kustannuksella. Nyt valmisteilla olevassa kaavoituspäätöksessä tämä priorisointi ollaan jo tunnustettu, kaavailemalla autoille pysäköintitiloja talojen alle. Liikenne merkitsee paitsi päästöjä, myös melusaastetta. Jo nyt raskaasti kuormitetut Mannerheimintie, Lääkärinkatu, Tukholmankatu, Nordenskiöldinkatu ja Urheilukatu muuttuvat entistäkin vaikeakulkuisemmiksi umpiperiksi julkiselle liikenteelle ja vaarallisemmiksi jalankulkijoille ja pyöräilijöille, puhumattakaan siitä liikenteestä, jonka uudelle asuinalueelle väistämättä rakennettava tie toisi mukanaan. Alueelta on myös löydetty ainoa pääkaupunkiseudun rauhoitetun lehtonatan esiintymisalue, ja ympäristölautakunnan lausunto, jossa alue suositellaan jätettäväksi rakentamatta, sivuutetaan kaavoitussuunnitelmassa tylysti.
Kaupungin viheralueet ovat kuin entinen neiti – kun neitsyys on viety, sitä ei enää saada takaisin. Keskuspuisto on kaikkien helsinkiläisten yhteinen viheralue, kaupungin keuhkot, kansainvälisestikin ainutlaatuinen pääkaupungin ytimeen ulottuva vielä jokseenkin yhtenäinen viheralue, jota ei pitäisi uhrata lyhytnäköisesti markkinavoimien alttarille. Helsinki – tai Espoon Keilaniemi ja Vantaan Aviapolis – voi olla Suomen kilpailukyvyn veturi, mutta metsä on edelleenkin merkittävä myös kaupunkisuomalaisen identiteetin rakennuspuu.
Michael Perukangas helsinkiläinen sosiologi
13.10.05 klo 19.00
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti