Oletko sinäkin banaani?

Kansalaisvaikuttamiseen kyllästyneet kaupunkisuunnittelijat, jotka tulkitsevat kaiken elinympäristöstä kiinnostumisen vaikeuttamiseksi, ovat luokitelleet vastustamisen tason ja laajuuden mukaisesti aktivismin seuraavilla termeillä:

NIMBY = Not In My Backyard (Ei Minun Takapihalleni)
LULU = Locally Unwanted Land Use (Paikallisesti Ei-Toivottu Maankäyttö)
NOOS = Not On Our Street (Ei Meidän Kadullemme)
NOPE = Not On Planet Earth (Ei Koko Maapallolle)
YTESBY = Yes To Somebody Else´s Backyard (Toki Jonkun Toisen Takapihalle)
NIABY = Not In Anybody´s Backyard (Ei Kenenkään Takapihalle)
CAVE = Citizens Against Virtually Everything (Kansalaiset Miltei Kaikkea Mahdollista Vastaan)
BANANA = Build Absolutely Nothing Anywhere Near Anyone (Ei Yhtään Mitään Yhtään Mihinkään Kenenkään Lähelle)

Ainakaan NIMBY ja LULU eivät ole likimainkaan yhtä uhanalaisia kuin esimerkiksi lehtonata (Festuca gigantea), mutta muut edelläolevan listan lajit ovat ainakin vielä melko huonosti tunnettuja. Julistankin avoimen kilpailun mahdollisimman monen lajin tunnistamiseksi; välttämättä ei ole tarvis mennä merta edemmäs kalaan, sillä jokaisessa meissä asuu pieni nimby.

LÖYDÄ SINÄKIN SISÄINEN BANAANISI!

Lähde: "Ei meidän nurkille" - Ritva Liisa Snellmanin kirjoitus Helsingin Sanomissa 30.6.2002

Kirjoitus Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan keskustelupalstalla

Keskuspuiston eteläosaan, nk. Lääkärinkadun alueelle ollaan kaavoittamassa aidattua asuntoaluetta kauniille, rohkeille ja rikkaille, eräänlaista Helsingin Beverly Hillsiä, jonne etuoikeutetut ajavat citymaastureillaan Tukholmankatua pitkin kotiin Espoosta tietotöistä. Yksityisen palvelutuotannon hyödyntäminen, työssäkäynti, asuminen, liikenne ja ympäristö eivät jo nytkään koko pääkaupunkiseudulla ja laajemminkin koko pääkaupunkiseudun vaikutusalueella tunne kunnallisia itsehallintorajoja; paperitiikeriksi osoittautunut YTV -yhteistyö on tähän jo käynnissä olevaan trendiin neuvoton ja poliittista halua eikä aitoa, väestöennusteisiin perustuvaa visionäärisyyttä koko Helsingin metropolialueen kehittämiseen ole.

Tästä on osoituksena Yleiskaava 2002, joka on ottanut lähtökohdakseen runsaan tulomuuton, vaikka vuosien 1970 ja 1985 välillä Helsingistä muutti noin 70 000 ihmistä – silloisen Kuopion asukasluvun verran – lähinnä ympäristökuntiin, etenkin voimakkaasti kasvaneisiin Espooseen ja Vantaalle. Samansuuntainen kehitystrendi on näkyvissä nytkin. Yleiskaavasuunnittelussa ollaan tuijoteltu ainoastaan mahdollisten tai ainakin toivottujen ja tervetulleeksi toivoteltujen tulomuuttajien määrään, mutta siinä ollaan kokonaan unohdettu muuttavan väestön demografinen rakenne (Martinsen 2004, 17-18). Suuri osa tulomuuttajista on melko maksukyvyttömiä opiskelijoita, joiden tulevaisuuden työllistymis- ja perheytymisnäkymät ovat parhaimmillaankin epävarmat tai maahanmuuttajia, ja ulosmuuttajista leijonanosa on juuri niitä hyvätuloisia veronmaksajia, jotka hakevat lisää elintilaa ympäristökunnista, esimerkiksi sellaisista eräiden Valtioneuvostonkin edustajien mielestä hyvän suomalaisen elämän paratiiseista kuin Nurmijärveltä tai jotka ainakin sukkuloivat etupäässä yksityisautoilla kodin ja naapurikunnissa sijaitsevien työpaikkojen väliä, jolloin ainakin osa heidän kulutuspotentiaalistaan valuu naapurikuntiin, työmatkan varrelle automarketteihin. Lääkärinkadun alueelle suunniteltujen asuntojen tarkoituksena on tarjota kookkaita – ja kalliita - asuntoja Helsinkiin, mutta asumisväljyys ei voi olla ainoa elämänlaadun mittari, vaikkakin se on neliömetreinä helposti mitattavissa, vaan laadukkaaseen asumiseen kuuluu myös asuinympäristö, myös rakennettu, tässä tapauksessa ainutlaatuisen yhtenäinen 50 -luvun aravamiljöö, jonka uudisrakennussuunnitelma tuhoaisi lopullisesti. Samalla rikotaan maankäyttö -ja rakennuslain 54§, jonka mukaan: ”Asemakaavalla ei saa aiheuttaa kenenkään elinympäristön laadun heikkenemistä” sekä 5§, jonka mukaan ”rakennuksen rakentamisen...tulee soveltua ympäröivän alueen yleisesti noudatettuun rakennustapaan...rakennusten tulee muodostaa kaupunkikuvaltaan sopusuhtainen ja alueen luonnonvarat huomioon ottava kokonaisuus”.

Alueelle suunnitellut nk. cityvillat – kauniimpi nimitys luksuspienkerrostaloille - eivät merkittävästi kohenna Helsingin asuntotilannetta. Jos Helsinkiin tullaan rakentamaan lisää asuntoja, rakennettakoon ne varasto- ja teollisuusalueille sekä tyhjille tonteille, muun asutuksen väliin, kuitenkin riittävästi tilaa talojen väliin jättäen. Lisäksi verotuksellisin keinoin tulisi edistää tyhjien ns. kakkosasuntojen vuokraamista asuntokäyttöön, ja kaavamuutoksia tyhjien toimisto-, liike-, varasto –ja teollisuusrakennuksien uudelleenkaavoittamiseen ja kunnostamiseen asuntokäyttöön tulisi jouduttaa. Helsinki kilpailee ns. hyvistä veronmaksajista esimerkiksi sellaisten kuntien kanssa kuin Vihti, jonka kunnanjohtaja Petri Härkönen sanoi (HS 10.10.2005), että ”Kunnalle on tärkeää parantaa verotulopohjaa ja kaavoittaa hyvätuloisille tontteja”, ja kuitenkin etenkin suurin oppositiopuolue on ollut leikkaamassa veroprogressiota kaikissa tuloluokissa. Aivan äskettäin myös Vantaan Vihtiä muistuttava uustorpparipolitiikka, jossa ansiotulot ovat merkittävin jakoperuste, sitten työssäkäynti- ja asuinkunta ja lapsien lukumäärä, herätti julkista keskustelua. Helsinki ei kuitenkaan voi valita asukkaitaan, eikä ole voinut valita tähänkään saakka. Helsinki kärsii pääkaupunkiasemastaan, eikä pääkaupunkiseutua kansainvälisesti kilpailukykyistä ja vetovoimaista metropolia kuuluttavista strategioista huolimatta kohdella valtakunnanpolitiikassa omana erityisalueenaan, jonka paitsi resurssit myös ongelmat ovat Suomen mittakaavassa erityisiä, ja Helsingin kunnallispolitiikassa ollaan tulomuuttoon alistuttu ikään kuin se olisi väistämättömyys. Tilanne, jossa kaupunkilaisten ihmisarvoa mitataan heidän veronmaksukyvyllään, paljastaa paljon vallitsevasta arvomaailmasta, jossa ainoastaan rahalla on arvoa, sillä sen voi helposti laskea.

Kaavoituspäätöksestä on monenlaisia seurauksia kaupunkikuvaan, luontoon, liikenteeseen ja jopa yhteiskunnalliseen moraaliin. Tilanne, jossa jopa osa muuten luonnonarvojen merkitystä puolueohjelmissaan korostavien valtuustoryhmien kaupunginvaltuutetuista on heittänyt pyyhkeen kehään, ei voi olla omiaan lisäämään luottamusta demokraattiseen järjestelmään. Alueen suunnittelua käsitelleessä tiedotustilaisuudessa Meilahden yläasteella 5.10. oli vaikea olla välttymättä vertailulta nk. ”YT -neuvotteluihin”; kaupunkilaisia oltiin armollisesti suvaittu kutsua koolle ja heidän annettiin purkaa pahaa mieltään virkamiesparkoihin, jotka ovat vihaisten kansalaisten ja vastuuttomien poliitikkojen välisinä puskureina, mutta nähtäväksi jää, mikä vaikutus heidän mielipiteillään lopultakaan on.

Vaikka Lääkärinkadun alue ei kaavoituksellisesti kuulukaan Keskuspuistoon - joka jatkuu yhtenäisenä metsäalueena käytännöllisesti katsoen Hakasalmen huvilalta Nuorgamiin - se on kuitenkin sitä ihmisten mielissä, ja kuntalaisten tulkintojen vähättely osoittaa virkamieskunnan ja kunnallispoliitikkojen vaarallista ylimielisyyttä ja vieraantuneisuutta kuntalaisten elämismaailmasta (jota Helsingin kaupunginsuunnitteluseuran kannanotossakin 4.12.2003 epäillään). Perustuslain 2.pykälän henki, jossa ”kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen”, unohtuu pidettäessä kuntalaisia vain kaavoituksen hidastajina tai suoranaisina esteinä. Kansalaiset tietenkin ovat subjektiivisia puolustaessaan omaa elinympäristöään ”NIMB” (Not In My Backyard) -argumenteilla, mutta täysipainoisen ja kokonaisvaltaisen kunnallisen kehityksen ajaminen on liian suuri vaatimus yhdelle pienelle ihmiselle; sen pitäisi olla nimenomaan virkamieskunnan ja poliittisten päättäjien tehtävä. Asioiden valmistelijana ja esittelijänä virkamieskunnalla on kunnallisessa päätöksenteossa suuri valta, mutta lopullinen vastuu sen priorisoimisesta, minne kunnallisverokertymä käytetään, on kuitenkin kuntalaisten edustajikseen valitsemilla valtuutetuilla.

On syytä ottaa professori Matti K. Mäkisen huolenaihe vakavasti hänen epäillessään, että ”yksittäisratkaisuista saa sen kuvan, että poliittiset päätöksentekijät – puolueestakin riippumatta – taipuvat helpommin uskomaan rakennusliikkeiden kuin kaupungin omien suunnittelijoiden linjauksia” (Mäkinen 2004, 10). Kaupunginsuunnitteluvirastolta olisi kuitenkin vastuullista seisoa oman visionsa takana, jonka mukaan ”Helsinkiä kehitetään toimivana, terveellisenä ja kauniina merellisenä kaupunkina sen ihmisten, luonnon ja historian lähtökohdista”. Tässä visiossa ei puhuta mitään esimerkiksi rahasta tai mistään muistakaan intressiryhmistä kuin Helsingin asukkaista.

Kun kaavoitusvastuu on siirretty valtioneuvostolta kunnille, olisi voinut luulla että kansalaisten kuulemismahdollisuudet ja samalla mahdollisuudet vaikuttaa omaan lähiympäristöönsä olisivat lisääntyneet, mutta totuus on toisenlainen. Lääkärinkadun alueen kaavoitus tosiasiallisesti mahdollistui vuonna 1998 säädetyssä maankäyttö- ja rakennuslaissa (MRL), jossa kaavojen alistusvelvollisuus poistettiin, eli suomeksi kunnat saivat vapaat kädet päättää itse kaavoituksestaan (Helsingin kaupunginsuunnitteluseuran kannanotosta 4.12.2003). Huoli kansalaisten tosiasiallisten vaikutusmahdollisuuksien vähenemisestä MRL:n myötä on todellinen; sen ilmaisi jo eduskunnan perustuslakivaliokunta korostaessaan osallistumista koskevan perusoikeussäännöksen (PL 20.2 §) merkitystä: ”Ratkaisevaksi kuitenkin muodostuu, kuinka todellisia yksilön osallistumis -ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat käytännössä. On syytä tähdentää sitä, että asianomaisten uusien säännösten toimivuutta testataan ja tarvittaessa ryhdytään lisätoimiin vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi” (PeVL 38/1998). Ovatko kunnallispäättäjät todella näin vieraantuneita kuntalaistensa tunnoista ja näin tietämättömiä oman asuinalueensa erityispiirteistä, että valtioneuvosto tietää heitä paremmin?

On luultavaa, että Keskuspuiston alueen yhden osan kaavoittaminen aiheuttaa lumivyöryefektin, jossa uusi kaavoituspäätös on aina helppo perustella vetoamalla siihen, että alue on kuitenkin jo raiskattu. Varoittavana esimerkkinä tästä pitäisi olla Hakuninmaa Keskuspuiston pohjoispäässä, jossa lukuisat julkiset laitokset ovat hankkineet lisää elintilaa Keskuspuiston puolelta ja jota on pirstottu 80 -luvun puolivälistä rakentamalla kortteli kerrallaan asuintaloja ja teitä, joita pitkin taloihin pääsee ja jota nyt vielä uhkaa Paloheinän golfkentän suoja-alueen laajennus. Lisäksi Turun radan lisäraiteen rakentaminen ja Hakamäentien suunniteltu levennys ovat kukin kaventaneet Keskuspuistoa satojen metrien matkalta, samaten Maunulaan 90 -luvulla rakennettu tukimasto suoja-alueineen vie useita aareja.

Osoittaa kansanterveydellistä ja -taloudellista lyhytnäköisyyttä ja kestävän kehityksen yleisesti tunnustetun korulauseen vastaisuutta suosia yksityisautoilua pyöräilyn, kävelyn, hiihdon, ratsastuksen ja lenkkeilyn kustannuksella. Nyt valmisteilla olevassa kaavoituspäätöksessä tämä priorisointi ollaan jo tunnustettu, kaavailemalla autoille pysäköintitiloja talojen alle. Liikenne merkitsee paitsi päästöjä, myös melusaastetta. Jo nyt raskaasti kuormitetut Mannerheimintie, Lääkärinkatu, Tukholmankatu, Nordenskiöldinkatu ja Urheilukatu muuttuvat entistäkin vaikeakulkuisemmiksi umpiperiksi julkiselle liikenteelle ja vaarallisemmiksi jalankulkijoille ja pyöräilijöille, puhumattakaan siitä liikenteestä, jonka uudelle asuinalueelle väistämättä rakennettava tie toisi mukanaan. Alueelta on myös löydetty ainoa pääkaupunkiseudun rauhoitetun lehtonatan esiintymisalue, ja ympäristölautakunnan lausunto, jossa alue suositellaan jätettäväksi rakentamatta, sivuutetaan kaavoitussuunnitelmassa tylysti.

Kaupungin viheralueet ovat kuin entinen neiti – kun neitsyys on viety, sitä ei enää saada takaisin. Keskuspuisto on kaikkien helsinkiläisten yhteinen viheralue, kaupungin keuhkot, kansainvälisestikin ainutlaatuinen pääkaupungin ytimeen ulottuva vielä jokseenkin yhtenäinen viheralue, jota ei pitäisi uhrata lyhytnäköisesti markkinavoimien alttarille. Helsinki – tai Espoon Keilaniemi ja Vantaan Aviapolis – voi olla Suomen kilpailukyvyn veturi, mutta metsä on edelleenkin merkittävä myös kaupunkisuomalaisen identiteetin rakennuspuu.

Michael Perukangas helsinkiläinen sosiologi
13.10.05 klo 19.00

Kaupunkimetsäliikkeen lausunto tonttitarjontatyöryhmän mietinnöstä

Kaupunkimetsäliike
kaupunkimetsien@puolustajat.hai.fi

4.4.2006


Ympäristöministeriölle


ASIA: LAUSUNTO TONTTITARJONTATYÖRYHMÄN MIETINNÖSTÄ YMra1/2006 Tonttitarjonnan edellytysten parantaminen

Kaupunkimetsäliike on pääkaupunkiseudun rakentamisuhan alla olevien lähimetsien puolesta kamppailevien asukasliikkeiden kohtaamispaikka.

Kaupunkimetsäliike kiittää lausuntopyynnöstä ja esittää, että mietinnössä tehtyjä ehdotuksia maankäyttö- ja rakennuslain sekä -asetuksen muutoksiksi ei epäeettisinä ja vahingollisina toteuteta vaan koko asia palautetaan työryhmäkäsittelyyn.

PERUSTELUT:
Työryhmän asettamisen peruslähtökohta, kuntien kaavoitukseen painostaminen sekä valitusmahdollisuuksien rajoittaminen, on tonttitarjonnan lisäämisen kannalta perusteeton ja kaventaa kansalaisoikeuksia.

Kohta 1. Kaavoitustarve.
Kuntien ja kaupunkien asukaslukuskenaariot ovat alueidenkäytön suunnittelun ”visionäärien” kuvitelmia, joiden toivotaan toteuttavan itsensä. Ylimitoitetut kaupunkikeskittymät ja kasvukeskukset ovat politiikan ja yrityselämän johtajien pyrkimystä järjestää tulevaisuus yhdensuuntaiseksi omien arvostustensa ja etujensa kanssa.

Asukkaat taas toivovat vaatimattomampaa taloudellista kasvua, ylimitoitettujen kaupunkikeskittymien purkamista ja konkreettisia toimenpiteitä elämänlaadun ylläpitämiseksi ja elvyttämiseksi. Asukkaat perustavat hyvinvointiaan luonnon läheisyydelle. Kaupunkimetsät ovat kaupunkien keuhkoja, luonnolle ja asukkaille elintärkeitä henkireikiä.
MRL 5§:ään ehdotettu lisäys 2a) riittävän asuntotuotannon edellytyksiä sekä MRL 51§:ään ehdotettu lisäys erityisesti asuntotuotannon tarve tulee poistaa, sillä pääkaupunkiseudulla asuntorakentamispaine kohdistuu kaupungin viimeisille viheralueille.

Toisin kuin mietinnössä väitetään (s.34), tonttitarjontatyöryhmän muutosehdotuksilla maankäyttö- ja rakennuslakiin olisi sekä vahingollisia ympäristövaikutuksia että vahingollisia yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Kuntien kaavoitus- ja asuntotarpeen ylikorostaminen asukkaiden elämänlaadun ja osallistumismahdollisuuksien kustannuksella on tarkoituksellista kansalaisyhteiskunnan heikentämistä.

Kohta 2. Kehittämisalueet.
Valtion tukitoimet eivät saa johtaa erityistoimiin, jotka heikentävät kansalaisyhteiskuntaa ja supistavat lähiluontoa.
Esimerkiksi valtioneuvoston Puurakentamisen edistämisohjelman puisen kaupunkikylän pilottiprojektia on viety läpi Helsingin Myllypuron kaavoituksessa ilman, että oikeudelliselle näkökulmalle tai oikeudenmukaisuusnäkökulmalle olisi annettu riittävää painoarvoa.

Kohta 3. Viranomaisneuvottelu.
Päinvastoin kuin mietinnössä esitetään, viranomaisneuvottelujen osuutta on vahvistettava (MRL 18§ ja 66§ ja MRA 18§) ja alennettava niiden kynnystä.
Alueellisten ympäristökeskusten tehtävänä on maankäyttö- ja rakennuslain mukaan mm. erityisesti ohjata ja valvoa, että kaavoitusta hoidetaan siten kuin laissa on säädetty. Tätä tehtäväänsä ne eivät ole suorittaneet lain edellyttämällä tavalla.
Asemakaavavalituksista on hyväksytty 9%, rantakaavavalituksista 45%, yleiskaavavalituksista 32%, rantayleiskaavaavalituksista 17% ja poikkeamislupapäätöksistä 52%. Luvut kertovat karua kieltään, että kaavoitus ei ole ollut lainmukaista läheskään aina.

Kohta 4. Arvio tuomioistuimen päätöksen antamisajasta.
Työryhmän ehdotus ottaa huomioon vain ”kaavan toteuttajien” tarpeet. Kuntalaisten edun mukaista voi joskus olla kaavan toteuttamatta jättäminen. Perusteellinen kaavoitusprosessi riittävine selvityksineen varmistaa kunnan kaavoitusprosessin hyvän tason ja laillisuuden. Tämä on sekä asukkaiden että kunnan etu. Voimassa olevassa maankäyttö- ja rakennuslaissa ennakollinen oikeusturva on tuonut tullessaan vaatimukset avoimesta tiedottamisesta ja vuorovaikutuksesta. Näin on haettu oikeata ja lainmukaista kaavapäätöstä. Jos siinä ei ole onnistuttu, on haettu jälkikäteistä oikeusturvaa valitusmenettelystä ja prosessi on viivästynyt.
Tonttityöryhmän ehdotuksessa hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tulisi kunnan pyynnöstä antaa arvio päätöksen antopäivästä merkittävissä asemakaava-asioissa. Esitys on valitettavasti selkeä viesti hallinto-oikeuksille, että valitukset on parasta hylätä nopeasti.
Kohta 5. Valitusoikeuden rajoittaminen
Valtiovallan viesti valitusmenettelyn hitaudesta tonttipulan ja tonttien huimien hintojen syynä ja valittajien syyllistäminen on tarkoituksellista harhautusta. Tavallisista kansalaisista on levitetty valheellisia ja halventavia väitteitä ja heitä on nimitelty ”ammattivalittajiksi”. Heistä on haluttu tehdä syyllisiä tonttipulaan. Tähän ovat osallistuneet innokkaasti myös hallituksen ministerit.
Valitukset ovat harvinaisia ja aiheellisia. Vuosina 2001-2003 tehdyistä kunnan kaavoituspäätöksistä alle 10 % on johtanut valitukseen, ja niistä on hyväksytty kohdassa 3 mainittu määrä.

Poistamalla valitusoikeus yleiskaavan mukaisesta asemakaavapäätöksestä tehdään yleiskaavasta yksityiskohdissaan sitova suunnitelma. Kaavajärjestelmä muuttuu ja korostaa vain kunnan kokonaistavoitteiden toteuttamista ilman pysyvien asukkaiden lähiympäristötarpeiden huomioon ottamista. Tämän seurauksena kansalaisyhteiskunnan toteutuminen heikkenee.

Yleiskaava on alisteinen asemakaavalle. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavan 2002 julistaminen jälkikäteen sitovaksi suunnitelmaksi samaan aikaan kun asemakaavoista käydään maankäyttö- ja rakennuslain velvoittamia neuvotteluja asukkaiden ja kaavoittajan välillä, olisi hallitukselta ja eduskunnalta ennennäkemättömän raukkamainen teko.

Joka kymmenes valituksista hyväksyttiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa eli vasta se sanoi viimeisen sanan valituksen puolesta eli kunnan ja alueellisen hallinto-oikeuden päätöstä vastaan. Hallituksen ja tonttitarjontatyöryhmän esitys valitusoikeuden kaventamiseksi legitimoisi mahdolliset laittomuudet kaavoituksessa.

Kohta 6. Valituslupa
Uskomme, että valitusluvan hakeminen voi viivyttää kaavoja, kun korkein hallinto-oikeus joutuu ensin pohtimaan tutkiiko se asiaa ja sitten tekemään päätöksen itse asiassa.
Valituslupamuutokseen sisältyvä ajatus, että valitusluvan kaventamisella ”voisi olla laajempaakin sovellutusta tulevaisuudessa” kertoo selkein sanoin tonttitarjontatyöryhmän ja hallituksen kansalaisyhteiskunnasta vieraantuneesta vallankäyttönäkökulmasta. Me allekirjoittaneet kysymme, onko hallituksen tarkoitus lähitulevaisuudessa heikentää valitusmenettelyä ja sitä kautta kansalaisten oikeusturvaa laajemminkin?

Kohta 7. Muuta
Tonttitarjontatyöryhmä ehdottaa, että ”vaikutukseltaan vähäisestä asemakaavan muutoksesta valitusoikeus poistuisi kunnan jäseneltä, koska tällainen asia koskee lähinnä asianosaisia, kuntaa ja järjestöjä.” Me allekirjoittaneet kysymme, kuka saa vallan määritellä mikä on ”vaikutukseltaan vähäinen asemakaavan muutos”?
Eräs laajasalolainen yritti valittaa Helsingin Laajasalon Isosaaren pyörätiejärjestelyistä, mutta ei kuulunut em. tavalla määriteltyyn ryhmään, vaikka Isosaarentie on käytännössä ainoa reitti ulos Laajasalosta. Kuntalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa katusuunnitteluun pitäisi parantaa, eikä heikentää entisestään, jotta kevyen liikenteen edellytykset paranisivat.

Ei ole järkevää myöntää rakennuslupaa ennen asemakaavan lainvoimaiseksi tuloa (ehdotus MRL 201a§), jos on mahdollista, että asemakaavapäätös kumotaan laittomana, kuten usein tapahtuukin. Esitys tuleekin ymmärtää vihjeenä kansalaisille, että valittaminen on turhaa ja ei-toivottua.

Tonttityöryhmän ehdotukset oikeudenkäyntimaksujen korotuksesta ja valituksen yhteydessä määrättävistä korvauksista käytännössä poistaisivat perusoikeuksien käytön kansalaisilta, joilla ei enää valituskustannusten noustua olisi valittamiseen taloudellisia mahdollisuuksia, ja on vahingollisina hylättävä.

Edelleen, me allekirjoittaneet olemme huolestuneet siitä, että kasvukeskusten tonttipulan varjolla halutaan nyt heikentää ympäristön- ja luonnonsuojelun tasoa koko maassa.

Tonttityöryhmä sanoo (s.32), että “Valitusoikeuteen puuttumista rajoittavat perustuslain turvaamat perusoikeudet, kansalaisten oikeus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon, omistusoikeuden suoja, perustuslaissa säädetty laillinen oikeudenkäyntijärjestys ja Suomea velvoittavat kansainväliset sopimukset.” Nämä lait ja sopimukset ovat sitovia ja niitä tulee noudattaa.

Maankäyttö- ja rakennuslaki korostaa kuntalaisten osallistumista ja vuorovaikutusta. Lain tarkoituksena on yltää kunnallisessa demokratiassa uudelle tasolle, jossa kansanvalta tarkoittaa enemmän kuin pelkkää kunnan virallisten hallintoelinten hallinnointia. Maankäyttö- ja rakennuslain muutoshanke kansanvallan juhlavuonna viestii hallituksen haluttomuudesta vahvistaa kansanvaltaa. Muutoshanke tulisikin perua ja mietintö palauttaa uuteen käsittelyyn työryhmässä, jossa kansalaisyhteiskunta on edustettuna.

Helsingissä 4. huhtikuuta Kansanvallan juhlavuonna 2006

Kaupunkimetsäliike,


Ulla Agopov, Kumpula
Anna-Liisa Mattsoff, Pro Kruunuvuori -liike
UllaLeena Mörsky, Pro Friisinkallio -vapaa kansalaisliike
Antti Nordin, Myllypuron metsän puolesta -liike
Maija Ottela, Myllypuron metsän puolesta –liike
Hilkka Pietilä, Pro Kruunuvuori –liike
Jaana Pylkkänen, Meri-Rastilan rantametsän puolustajat
Anna Rinne, Pro Mustavuori -liike
Eila Salomaa, Myllypuron metsän puolesta -liike
Krister Sanmark, Pro Mustavuori –liike
Marjaliisa Siira, Pro Mustavuori –liike
Sirkka-Liisa Viheriälä, Pro Stansvik -liike