Leikkikentälle päin vievä Mannerheimintien suuntainen ulkoilutie säilyy ja ettei metsäänkään voi suojelukasvien vuoksi rakentaa kovin lähelle tietä. Ns Keskuspuiston portti näyttäisi siis säilyvän. Jos ennestään on selvinnyt, että Lääkärinkadun varrella oleva upea kalliopuisto säilyy.
Kaupunkisuunnitteluvirastosta on jo aiemmin kerrottu, että tälle alueelle on selvitysten mukaan lähes mahdotonta rakentaa mitään. Harkitaanko siis – ja tämä on vain arvailua – että kannattaako kaupunkivilloja lainkaan rakentaa nykyisessä taloustilanteessa, kun mahdollinen rakentamisalue on ympäristösyistä supistunut rajusti? Kaupunkivillojenhan piti alkujaan ulottua Lääkärinkadulle saakka ja lisäksi aivan lähelle nykyisiä korkeita kerrostaloja.
Kaupunkivilloiksi kutsuttujen matalien kerrostalojen rakentamista on perusteltu asuntopulalla, vaikka näköpiirissä on uusia suuria rakennusalueita. Kuitenkin, rakennusmaasta tulee kuitenkin kuulemma edelleenkin olemaan pulaa senki jälkeen kun nyt esillä olevat suuret aluerakennushankkeet ovat aikanaan valmistuneet. Siten ns. täydennysrakentamisen merkitys kasvaisi jatkuvasti. Aivan oikein, myös puistojen tärkeys kasvaa kaupunkirakenteen tiivistyessä. Mutta miksi niitä halutaan sitten vähentää tai supistaa?
On ihmeellistä, että kaupunkisuunnitteluviraston johtajat ja eräät poliitikot ovat julkisuudessa jatkuvasti vakuuttaneet, että Keskuspuisto on heille ”pyhä”, eikä siihen kosketa. Kaupunki tyrmäsi taannoin nimenomaan Keskuspuiston pyhyyteen viitaten Koripalloliiton ja eräiden muiden liittojen esityksen maanpäällisen palloiluhallin rakentamiseksi Eläintarhan kentän lähelle. Miten on siis mahdollista, että tätä erittäin tärkeää ja kaikille yhteistä puistoa voi noin vain lonkalta tarjota asuinalueeksi, tässä tapauksessa varakkaalle ja siitä syystä suhteellisen pienelle ihmisjoukolle?
Onko siis koko hankkeessa, Suomen pääkaupungin Keskuspuiston asteittaisessa uhraamisessa, mitään järkeä? No järkeähän siinä ei ole koskaan ollutkaan puhumattakaan siitä, että hanketta on vuodesta 1968 nykypäiviin saakka viety eteenpäin hyvin kyseenalaisin ja hyvän hallintotavan vastaisin keinoin. (Tästä lisää alempana.) On siis edelleen syytä varautua siihen, että puiston säilyminen on täysin sen puolustajien valppauden ja sinnikkyyden varassa.
KOLMEA MIESTÄ KIITTÄMINEN
Siitä että Lääkärinkadun puisto on yleensä edelleen olemassa, on kiittäminen monia helsinkiläisiä, mutta varsinkin kolmea miestä: hovioikeudenneuvos Erkki Reiniötä, arkkitehti Viljo Karppista ja agronomi Vilho Ikkalaa. He joutuivat kolmetoista vuotta taistelemaan Lääkärinkadun puiston suojelemiseksi, kunnes kaupunginvaltuusto hyväksyi sille vihdoin monien mutkien jälkeen rakentamiselta suojaavan puistoasemakaavan 9.12.1981.
Sisäasiainministeriö vahvisti asemakaavan seuraavana vuonna.
Puistoa ei kuitenkaan kaavakronologisista ollut ehditty sisällyttää vuoden 1978 Keskuspuiston osayleiskaavaan, koska 60-luvulta peräisin olevat tonttivaraukset olivat (ehkä tarkoituksella) vielä voimassa. Tästä syystä eräät virkamiehet ja poliitikot, ovat siinä käsityksessä ettei alue kuulu Keskuspuistoon, vaikka KKO vuonna 1973 ja kaupunginvaltuusto vuonna 1981 katsoivat sen osaksi Keskuspuistoa, johon se yleisen käsityksen mukaan kuuluukin. Se on myös kaupungin virallisessa kartoissa merkitty Keskuspuiston osaksi.
Vuoden 2002 yleiskaavakäsittelyssä Lääkärinkadun puisto merkittiin kuitenkin osayleiskaavan peruina rakennusmaaksi. Valtuutettujen mukaan alueen juridista asemaa suojeltuna puistona ei tehty riittävän, jos lainkaan, selväksi ennen äänestystä. Tätä asiaa ei myöskään mainittu aluetta koskevassa puistoa koskevassa yhden lauseen kaavaselitteessä.
Yleiskaava on kuitenkin vahvistettunakin vain ohjeellinen ja alisteinen yksityiskohtaisemmalle kaavalle, tässä tapauksessa puistoasemakaavalle. Asemakaavasta poikkeaminen yleiskaavan hyväksi edellyttää siis aina asemakaavanmuutosta kuten nyt yritetään. Eräät virkamiehet ja poliitikot näyttävät kuitenkin laskevan sen varaan, ettei tavallisilla kansalaisilla yleensä riitä kärsivällisyyttä, voimia tai varoja pitää puoliaan. Myös muualta virastosta on kuitenkin on kuitenkin asiantuntevalta taholta vahvistettu, että voimassa oleva asemakaava antaa hyvän suojan Lääkärinkadun puistolle ja että yleiskaavaakin voi muuttaa, mitä virkamiehet ja eräät poliitikot eivät mielellään myönnä. Virkamiehet ja pari puoluetta yrittävät siis nyt kylmästi sivuuttaa demokraattisessa järjestyksessä syntyneen, sisäministeriön vahvistaman vuoden 1981 puistoasemakaavan. Olisikohan puistolle tarvittu vielä ulkoministeriön vahvistus ja vaikkapa Naton turvatakuut? Onneksi agronomi Ikkala on vielä joukossamme ja seuraa valppaasti uutta taistelua.
KÄDENVÄÄNTÖÄ KAUPUNGIN KANSSA
Seuraavassa kerrotaan ensimmäisen taistelun alkuvaiheista Ikkalan kirjoittaman historiikin mukaan. Elämää vihreässä laaksossa, Mannerheimintie 73 1950–2000, Helsinki 2000.
Vilho Ikkala näki syksyllä 1968 talonsa lähellä mittakeppejä ja sai selville, että Keskuspuiston lounaiskolkkaan, ns. Lääkärinkadun puistoon, oliko tarkoitus – ainakin niin ilmoitettiin – rakentaa sairaanhoitajaopisto, Syöpäsäätiön sairaala ja koulu. Hän marssi saman tien kaupunkisuunnitteluvirastoon ja sai tietää, että rakennushanke oli otettu ylempiin käsiin alueen omalta aluearkkitehdiltä, joka vastusti sitä. Kahden apulaiskaupunginjohtajan nähtiin myöhemmin sopivan hankkeesta kättä lyömällä.
Reiniö, Karppinen ja Ikkala ottivat 13.1.1969 yhteyden Helsingin Sanomien asuntopoliittiseen toimittajan Kyösti Reunaseen, joka jo seuraavana päivänä kertoi asiasta näyttävästi kuvin ja kaavapiirroksin pääuutissivulla otsikolla: ”Keskuspuiston lohkominen alkaa kiertotietä pitkin.” ”Hankkeet aloittavat samalla taas Keskuspuiston laajamittaisen kaventamisen 100–200 metrin levyiseksi käytäväksi. Helsingin ”keuhkoiksi” sanottu Keskuspuisto puristuu yleiskaavatason suunnitelmien mukaan mitättömäksi puistokäytäväksi, joka jää Pasilan liikekeskuksen ja toiselta puolen uusien kerrostaloalueiden väliin. Helsingin niemen hengitys tulisi kulkemaan sen jälkeen vaivalloisesti…Läheskään koko hallitus ei kuitenkaan ole vakuuttunut toisen sairaanhoitajakoulun tarpeellisuudesta.”… Syöpäsairaalan, sairaanhoitajaoppilaitoksen ja Taka-Töölön viidennen koulun sijoittaminen Keskuspuistoon näyttää epätarkoituksenmukaiselta, mutta kaupunginhallituksen tässä asiassa käyttävät menettelytavat eivät kestä valoa lainkaan.” ”Kaupunginhallitus pyysi tosin asuntoyhtiöiltä viime lokakuussa asemakaavan muutoshankkeesta lausunnon, mutta jatkoi sen jälkeen kokonaan toisella tasolla.
Syöpäsäätiökin sai tietää, että se oli saanut tontin, mutta ei sitä, mistä se oli lohkaistu. Se (Kaupunginhallitus) sivuutti kaupunginvaltuuston muutama vuosi sitten tekemän päätöksen, joka velvoittaa aina kuuleman urheilu- ja ulkoilulautakuntaa Keskuspuistoa koskevissa suunnitelmissa … Tämä lautakunta ei tiedä tässä kerrotuista suunnitelmista mitään. Kaupunginhallitus sivuutti myös rakennuslain vaatimuksen, jonka mukaan puistoalueen vähentäminen on mahdollista vain, jos on erittäin painavia syitä. Se (Kaupunginhallitus) salasi tahallaan asuntoyhtiöiltä sen, että se oli turvautunut poikkeuslupamenettelyyn saadakseen sairaanhoitajakoulun Keskuspuistoon.” (HS)
Ikkala jatkaa: ”Helsingin Sanomien uutinen avasi palstat muillekin lehdille ja lähes yksinomaan asuntoyhtiöille ja Keskuspuistolle myönteisinä. Otsikoita: ”Vihreä oli laaksoni (Ilta-Sanomat 15.1.), ”Kaupungissa on tunaroitu” (Simpan kolumni Suomen Sosialidemokraatissa 15.1.). ”Menettääkö Helsinki keuhkonsa, Keskuspuisto vaarassa joutua rakennussuunnitelmien uhriksi” (Ilta-Sanomat.16.1.). Helsinki-Seura lähetti 27.1. kaupunginhallitukselle perustellun arvostelun kaavoitussuunnitelmasta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti