maanantaina, lokakuuta 31, 2005

Keskuspuisto on yhteistä omaisuutta (Helsingin Uutiset 30.10) - kommentti Maija Anttilan kolumniin (Helsingin Uutiset 23.10.)

Sanotaan, että kansalaiset ovat vieraantuneet politiikasta. Totuus taitaakin olla päinvastainen; poliitikot ovat vieraantuneet kansasta. Tässä suhteessa Maija Anttilan kolumni (23.10) Helsingin Uutisissa oli monellakin tapaa hyvin paljastava.

Leimatessaan Keskuspuiston eteläosaan suunniteltua asuinrakentamista vastustavat kuntalaiset ja kansalaiset luluilijoiksi (lulu=locally unwanted land use, eli paikallisesti ei-toivottu maankäyttö), Anttila tulee samalla myöntäneeksi, että Helsinki onkin loppujen lopuksi vain pieni (agraarinen?) kyläpahanen.

Kutsuessaan kaavoitushankkeen vastustamista luluiluksi hän myös myöntää, että Lääkärinkadun rakennushankkeessa onkin kyse paljon suuremmasta asiasta kuin vain omille nurkille rakentamisen vastustamisesta

Hanketta vastustavat paitsi useat hankkeen välittömässä lähipiirissä asuvat, myös muualla pääkaupunkiseudulla asuvat, jotka käyttävät Keskuspuistoa ja jopa eräät ulkosuomalaiset, jotka ovat ylpeitä Helsinkimme luonnonläheisyydestä.

Anttila ei täsmennä, mitä hän tarkoittaa sillä kilpailulla, jossa Helsingin olisi menestyttävä. Ketä vastaan kilpailemme, missä asiassa ja millä keinoilla?

Olemmeko mukana Vantaan aloittamassa ihmishuutokaupassa, jossa ihmisarvo mitataan veronmaksukyvyllä? Vai yritämmekö kenties kilpailla samassa painoluokassa eurooppalaisten metropolien kanssa? Siinä voi käydä kuin entiselle nyrkkeilijälle.

Maalaillessaan uhkakuvia Helsingin ylle Anttila tekee itsestään ylivertaisen asiantuntijan. Samalla hän kehottaa äänestämään itseään. Kenties hän raottaa verhoa salaperäisen uhkakuvan päältä seuraavalla vaalikaudella.

Anttilan välttämättömyyksiin sopeutumista painottava retoriikka ei ole mitään uutta. Sitä käytti jo esimerkiksi valtiovarainministeri Juho Vennola 1930 -luvun suurlaman aikana kehottaessaan ihmisiä säästämään. Sietäisi toivoa, että päättäjien ja kansalaisten suhde olisi muuttunut valistussuhteesta edes hieman tasa-arvoisemmaksi.

Kun maankäyttö- ja rakennuslakia säädettiin 1998, tarkoituksena oli lisätä kuntalaisten kuulemis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Totuus taitaa kuitenkin olla toisenlainen. Jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan perustuslakivaliokunta ilmaisi huolensa näin: "Ratkaisevaksi kuitenkin muodostuu, kuinka todellisia yksilön osallistumis -ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat käytännössä... tarvittaessa ryhdytään lisätoimiin vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi".

Kenties kansanedustaja Anttila on kunnallispoliitikko Anttilaa viisaampi, mutta varatessaan kunnan kokonaisvaltaisen kehittämisen ymmärtämisen vain päättäjille, hän ainakin nostaa itsensä kuntalaisia viisaammaksi.

Michael Perukangas
valtiotieteiden maisteri

2 kommenttia:

kirsikka kirjoitti...

Julkisuudessa on puhuttu vähintään riittävästi nk. nimbyilystä, itsekkyydestä, refleksivastustamisesta ja kaiken täydennysrakentamisen vastustamisesta tämän puisto-asemakaavan muutoshankkeen kohdalla. Aivan kuin se, että asukkaat aktivoituvat puhumaan itselleen tärkeistä asioista, vaatisi nopeasti järeitä vallankäyttäjien vastatoimia ja keskustelun keskeisten argumentien alas ampumista. Aivan kuin ihmisten pitäisi mielummin olla osallistumatta oman elinympäristönsä kehittämiseen omista lähtökohdistaan käsin. Aivan kuin heidän mielipiteellään ei olisikaan väliä.

Michael Perukangas kirjoitti...

Ehkä myös tämä päivä on eilistä viisaampi, kansanedustajan suuremmasta viisaudesta valtuutettuun verrattuna en tiedä, sillä Maija Anttila ei ole kuin olekaan kansanedustaja.